13.10.2017

Tommi Kovasen selviytymistarina nostaa aivovammat puheenaiheeksi

KIRJA. Tommi Kovanen & Jenny Rostain - Kuolemanlaakso. Bazar, 2017. 236 s. Mistä: Arvostelukappale

"Yhtäkkiä kuului kova pamaus ja maailmani musteni. Tajuntani valtasi hiljaisuus.
Pelikello pysähtyi aikaan 00:11 ja peli vihellettiin poikki." 

26 tammikuuta 2013 Tommi Kovanen jäi Rauman Lukon ja Bluesin välisessä ottelussa kuolemanlaaksoon. Jääkiekkotermi viittaa tilanteeseen, jossa kaksinkamppailussa kolmas pelaaja tulee mukaan pimeästä kulmasta, aiheuttaen näin tarpeettoman vaarallisen tilanteen. Tuon taklauksen seurauksena Kovaselle aiheutunut aivovamma syöksi miehen elämän pois raiteiltaan. Jääkiekkoilijana häneltä katosi kyky luistella entiseen tapaansa, toteuttaa ammattiaan ja lapsuuden haavettaan. Siviilielämässä muisti, tunteet, harkintakyky ja sen myötä myös avioliitto, itsevarmuus ja päivittäisten asioiden hoitaminen vaikeutuivat ja lopulta pettivät kokonaan. Tuttuna ja rakkaana elementtinä jää pettikin henkisesti alta. Tämä kaikki johti itsemurhayritykseen ja lopulta psykiatriseen hoitoon. Kuinka kaikkensa menettäneenä voi vielä nousta? Tämä selviytymistarina saa lukijalleen vilunväreitä.
"Se oli kirjaimellisesti kuolemanlaakso. Ei sitä taklausta turhaan siksi kutsuttu. Vammaan johtaneeta pelistä oli kulunut vasta hiemanyli puolitoista vuotta - ja jo nyt minue tuijotti peilistä mie, jonka silmät olivat kuin ihmisen, jonka sielu on käynyt nukkumaan juuri ennen kuolemaa. "

Haastatteluissa Kovanen on kertonut halustaan lisätä tietoisuutta aivovammoista.  Hän kokee myös, ettei edes jääkiekkopiireissä varsin yleisestä vammasta puhuta tarpeeksi. Tapahtuneen jälkeen mies hiljennettiin sakon uhalla pysymään tilanteensa yksityiskohdista vaiti. Pahimmillaan aivovamman oireet muistuttavat kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja tutkimukset osoittavat kohonnutta itsemurhariskiä.  Käy sanomattakin selväksi, että kirjalla on paikkansa keskustelun avaajana.

Esipuheissa sekä Kovanen että kirjan teossa avustanut Jenny Rostain kuvaavat lyhyesti teoksen syntytarinaa ja tekoa; Tommi kertoi, Jenny kirjoitti. Anna-lehden artikkeli paljasti hiljattain, että yhteisen projektin myötä kaksikon välille syntyi myös parisuhde. Kipeistä asioista puhumisen tärkeys ja sen tuomat mahdollisuudet sekä apu korostuvat jälleen.

Tapahtumien kuvaus avaa mielenkiintoisella tavalla myös jääkiekkopiirejä. Maskuliinisena ja äijämäisenä katsojille tutuksi tullut laji näyttäytyi Kovaselle oman kokemuksen myötä myös kuppikuntana, jossa pelaajat ovat pyramidin pohjimmaisina. Toisinaan yleisölle halutaan antaa tietty mielikuva, vaikka totuus olisi aivan toinen. Väkisin herää kysymys: kumpi haittaa lajin mainetta enemmän: asioista rehellisesti ja avoimesti puhuminen, vai tilanne jossa menneisyyden vääryydet tulevat esiin jälkikäteen, niin että pakon edessä vastuussa olleet joutuvat selittelemään tekojaan? Vastaus tuntuu selvältä.

Kuolemanlaakso on muistutus ihmisen haavoittuvuudesta, mutta myös huikeista selviytymistaidoista. Halu yrittää vielä kerran saa ihmisen ylittämään vuoren kokoisia haasteita. Jo sanana aivovamma herättää pelkoa ja epävarmuutta, joten kirja on ehdottomasti oikealla asialla sekä tietoisuuden lisääjänä että keskustelun herättäjänä. Jos luet tänä vuonna yhden suomalaisen elämäkerran, lue tämä. 

3 kommenttia:

  1. Seurasin joskus jääkiekkoa käymällä hallillakin, mutta se on jäänyt. Minusta pelejä on liikaa, ja en pidä näistä väkivaltajutuista. Tätä tapausta en tunne enkä muista, mutta tahalliset päähän taklaukset ovat ikäviä. Minusta on myös käyty keskustelua siitä, että tahattomia onnettomuuksia vähentäisi se, että pidetään päätä ylhäällä. Itse en ole pelannut peliäkään jääkiekkojoukkueessa, joten en ole asiantuntija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin seuraan lähinnä jalkapalloa, mutta onhan se sanomattakin selvää, että tahallinen väkivalta ja liikunta/urheilu eivät sovi yhteen, oli laji mikä hyvänsä. Kuolemanlaakso oli kirjana mainio myös siinä, ettei tarvitse välttämättä olla urheilua seuraava lainkaan, Kovasen tarina on ennen kaikkea yksilön huima selviytymistaistelu. Jääkiekkoilijan ammattiriskit nousevat kuitenkin myös tapetille siinä ohella.

      Toinen täällä, kaukana asiantuntijasta :D Mutta kirjojen lukijoina ja niiden välittämien tarinoiden asiantuntijoina ollaan kuitenkin, jos jotain on keksittävä :D

      Poista
  2. Piia, luin Annasta sen haastattelun. Kosketti. Minusta lajin määräyksiä täytyisi tiukentaa, Aina kun sanon siitä, kuulen, että jos se on liian turvallista, niin yleisö ei tykkää. Apua!, eihän se näin voi mennä.

    Minäkin katson vain huippuottelut, jos Suomi on mukana. Silti: Nainen voi lähteä Porista ja jääkiekosta, mutta jääkiekko ei lähde naisesta. Lajin väkivaltaisuus vain kauhistuttaa ja miten se tuntuu kuin lisääntyneen.

    <3

    VastaaPoista