keskiviikko 2. elokuuta 2017

Yle Kirjojen Suomi: Kirsi Kunnas - Tiitiäisen tarinoita (1957)


Kuinka leivänmurusesta taiotaan limpun kokoinen, tai miten kirahvin saa mahtumaan taskuun? Voiko kana vetää hevosta kärryissä? Nämä ja monet muut hullunkurisuudet saavat vastauksensa Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tarinoissa, jotka vievät lukijansa kauas mielikuvitusmaailmaan. Loruin ja lauluin maustetut sadut pirskahtelevat sivuilta kuin iloisina värilaikkuina ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa vielä kansien sulkeuduttua.

Ylen Kirjojen Suomi-hankkeessa mukana olevat bloggaajat ovat kirjoittaneet valituista teoksista kuluvan vuoden alusta lähtien. Kulttuuritoimittajat Seppo Puttonen sekä Nadja Nowak valitsivat yhden kaunokirjallisen teoksen jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta, ja nyt kohti historiaa kulkiessa on saavutettu vuosi 1957. Tuolloin ilmestynyt Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tarinoita osui arvonnassa kohdalleni, ja on kunnia olla näin upeassa projektissa mukana. Pyöreitä vuosikymmeniä täyttävä satukokoelma on sellainen, jonka syntymäpäiväkorttiin voisi kirjoittaa "onnea ikinuorelle".

Omaa 80-90-lukujen lapsuutta muistellessa tarinat olivat se sydän ja ydin, joista kumpusivat leikit, mielikuvitus ja itse sepittämät kertomukset. Sotien vuosikymmenet ovat aikaa, jota me myöhemmät sukupolvet emme voi koskaan täysin käsittää. Myös varttuneemmat kaipasivat leikkisyyttä ja mielikuvituksellisuutta, kertoo Kunnas Kirjojen Suomi-sivuston haastattelussa, luonnehtien sodan jälkeisen 50-luvun vaikutusta oman sukupolvensa haaveisiin. Sadut vastasivat tähän tarpeeseen. Oli kuitenkin luotava myös uusi, suomalainen tapa kertoa tarinoita, sillä tuon ajan lastenkirjallisuus oli lähinnä käännettyä ja opetusmaista, ennen sotaa edeltävää tyyliä. Kirjoittaessaan Tiitiäisen tarinat Kunnas oli 33-vuotias.

Teos on yhtä aikaa sekä herkkä ja puhutteleva että lystikäs ja eloisa. Sadut ovat peilattavissa myös nykypäivään kertoen niistä elämän varrella esiin tulevista teemoista jotka eivät muutu, olipa sitten vuosi 1957 tai 2017. Ajattomuus on kirjan kuihtumaton kukka.

Kaikkien satujen joukosta oma lempiyksilöni oli ehdottomasti Ensimmäinen pieni, jossa Punni-niminen jänis huijaa laihdutuskuuriaan syömällä prinsessan lupaaman yhden pienen porkkanan monta kertaa. Lopulta se on niin kylläinen että suu ja käpälät menevät ristiin, ja se myöntää olevansa hiukkasen tärähtänyt. Punnista on painettu vuonna 2014 myös oma kirjansa (WSOY), samoilla herttaisilla Maija Karman kuvituksilla kuin alkuperäisteoksessa. Punnin onni on ystävässä, prinsessassa, joka pitää siitä juuri sellaisena kuin se on. 

Punni-tarina alkuperäisteoksessa sekä samanniminen, väritetty painos (WSOY, 2014)

Satukokoelman hahmoista kaikki ovat ihastuttavan höpsähtäneitä. Vaari Portinkaari on niin kumarainen ja vanha, että kutsuu itseään portinkaareksi. Rannalla elelevä sammakko ei tiedä olevansa sammakko, ja muuan ukko, jolla on pitkät kantapäät, kävelee kenkiensä pohjoispäästä eteläpäähän yhä uudelleen ja uudelleen. Olisi mielenkiintoista kuulla Kunnaksen kertovan, kuinka hänen tarinansa kypsyvät; pitkään ja hiljalleen hautoen, vai nopeina ideoina ja päähänpistoina, joita luovat ihmiset usein saavat. Toistuvia piirteitä ovat niin erilaisuus, erikoisuus ja itsensä etsiminen kuin oman itsensä hyväksyminen ja elämästä nauttiminen. Sellaisenaan. Satumaailma on kuin lempeä hyvinvointikurssi.


"Olipa kerran pikkuinen vaari,
jolla oli selkä kuin portinkaari.
Kun menet portin alitse,
niin oikea suunta valitse.

Pikkuisen vaarin iloiset jalat
polskuttavat kuin pienet kalat.
Kun varpailla kerran voi onkia,
niin turha on matoja tonkia.

Pikkuiset ovat vaarin jalat
mutta pienemmät ovat hulivili-kalat.
Kun sinä poltat piippua,
älä anna pääsi riippua"

Yle Kirjojen Suomi: Kirsi Kunnas - Tiitiäisen tarinoita (1957)

Kuinka leivänmurusesta taiotaan limpun kokoinen, tai miten kirahvin saa mahtumaan taskuun? Voiko kana vetää hevosta kärryissä? Nämä ja ...