maanantai 30. tammikuuta 2017

Mikko Kalajoki - Miesmuisti

KIRJA. Mikko Kalajoki - Miesmuisti. WSOY, 2017. 286s.
Ennakkokappale kustantajalta.

Välittömästi kirjan lukemisen jälkeen päässäni alkoi soida Leevi and the Leavingsin Kaupungin tavoitelluin remonttimies. "Se on sotkenut itsensä/ ja saanut tapetit seinään väärinpäin." Samanlaisella kohelluksella rintamamiestalon raksahommiin lähtee myös Miesmuistin pääsankari Arto Tiensuu, vasaraan tottumaton humanisti. Talo- ja muuttohaaveiden ohessa vaimo nalkuttaa, lapset mekastaa, pomo on egokeskeinen mulkvisti eikä töitä pääse karkuun edes vapaa-ajalla (jolloin pitäisi rempata). Kaiken lisäksi lastentarhan hoitajan sorja olemus häiritsee keskittymiskykyä, ja toiseen kivekseen on ilmestynyt epämääräinen pahkura. Nyt jos koskaan mies tarvitsee olutta.

"Äitien synnytyksenjälkeinen masennus on Pälvin mukaan vakava ja vaiettu ongelma. Ajattelen kysyä Pälviltä, onko se koskaan miettinyt millaisessa sumussa tasa-arvouskoon kasvatetut nykymiehet joutuvat tarpomaan synnytyksen jälkeiset kymmenen vuotta. Pitää jaksaa sekä luolamiehen rooli että pehmoisän tontti, täytyy käydä töissä, huoltaa autot, metsästää ruuat, kyntää pellot ja rakentaa talot, ja sen lisäksi vaihtaa vaipat, soseuttaa perunat, nukuttaa lapset, imuroida asunto, lukea ääneen kehittäviä kirjoja, antaa tilaa parisuhteelle ja hoitaa kaikki samat hommat kuin äidit ennen, paitsi paremmin, koska miesten pitää todistaa naisille jotain."

Taskulämpimän pilsnerin ja kylmän pizzan makuinen äijäproosa jaksaa aina naurattaa, mutta Miesmuisti tarjoaa muutakin. Samankaltaista hekottelua miehisestä toilailusta tarjosi Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, ja odottelinkin tarinan alkutaipaleella sekä takakannen esittelytekstin perusteella samankaltaista lukukokemusta. Tragikomiikan rajat kuitenkin rytkyvät kauhistuksen puolelle, kun Arton elämänviiva alkaa kaartaa pahasti vinoon. Sen kummemmin en juonen kulusta halua paljastaa. 

En malttanut olla lukematta omalle siipalle katkelmia sieltä täältä, ja välitön johtopäätös oli, ettei elo suomalaisena miehenä ole suinkaan niin yksiselitteistä. Tässä tarinassa avio-ongelmiin ei ole tarjolla terapeuttia, remonttifirmoihin ei tuhlata vaan tehdään itse ja lääkäriinkin mennään vasta, kun epätietoisuutta ei yksinkertaisesti enää kuuppa kestä. Urologin ei myöskään soisi olevan nainen (kumihanskat kädessä).
"Juon pojilta salaa oluen ja laitan iltapalaksi karjalanpiirakoita. Kerkko haluaa keskustella Ankkalinnan henkilöhahmoista ja niiden luonteista. Sanon pitäväni eniten Akusta ja Hessusta, koska niille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista yllättävää toisin kuin Mikille, joka on mielestäni turvallisuushakuinen ja tylsä tyyppi. Kerkko myöntää seikan. Se sanoo huomanneensa, että hiiret kuvataan usein lastenkirjoissa ja ohjelmissa melko vakavina. Siksi olen alkanut vanhemmiten arvostaa prätkähiiriä, se toteaa mietteliäästi koko neljän ja puolen vuoden elämänkokemuksellaan. Joel ei ota kantaa asiaan, mutta haluaa toisen kaljalanpiilakan."
***

"Ei siinä selittää auta/ on purettava myös koko kylppäri kuitenkin/ käy siihen sorkkarauta/ mä sillä puran vessat ja kylppärit muidenkin" - Leevi & the Leavings

lauantai 28. tammikuuta 2017

Pentti Holappa - Ystävän muotokuva



KIRJA. Pentti Holappa - Ystävän muotokuva. WSOY, 1998. 480 s.  Oma ostos.
"Päätöksen tehdessäni tiesin vallan hyvin, etten pystyisi sitä pitämään. Olihan suhde Asseriin ylittänyt elämässäni kaiken kohtuuden juuri siksi, että hänen tahtonsa pyyhkäisi olemattomiin minun alkuperäiset aikeeni. Unohdin ne niin kuin niitä ei koskaan olisi ollut. Mikä nautinto! Hän piirsi minulle minut."
Pentti Holappa, ei kirjailija vaan samanniminen tämän kirjan kertoja, kirjoittaa romaania lupaavasta taiteilijasta, ystävästään Asser Vahosta. Eletään sodan jälkeistä aikaa, ja Suomen rakentaessa identiteettiään tuhkasta jossain taustalla, nuoret miehet kasailevat minuutensa palikoita ymmällään kaikesta uudesta. Asserin tarinaa kuvaillessaan Pentti tulee peilanneeksi sivuille myös itsensä, eikä henkinen haparointi jää lukijalta huomaamatta. Elämä nuorena homomiehenä ei ole helppoa.
"Mekin kuuluimme Suomen kansaan, mutta vannon, ettemme menneet niiden paarien kunniavartioon. Silti historia kosketteli myös Asseria ja minua, eikä vain kosketellut, se virtasi meidän lävitsemme. Olimme historian lapsia, tai kenties sen epäsikiöitä."
Ystävän muotokuva voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1998. Se on uskalias ja rakenteeltaan mielenkiintoisella tavalla poikkeava. Miesten välinen seksuaalinen kanssakäyminen oli tarinan tapahtuma-aikaan kriminalisoitu, ja (mikä itseäni järkyttää jotenkin eniten) Suomessakin tautiluokituksessa jopa vuoteen 1981 asti. Holappa uskalsi ottaa kiinni aiheesta, josta taidettiin hiukan hyssytellä vielä 90-luvun kirjallisuudessakin, joten teosta voitaneen sanoa siinäkin mielessä merkittäväksi edelläkävijäksi. Se miksi Holappa kiusaa lukijaa nimeämällä päähahmon itsensä mukaan, antaa kirjalle oman lisämausteensa. Tarinaa kertova Pentti Holappa puhuu "sinulle", ja painii oman minänsä ja "minän" välillä niin ahkerasti lainausmerkkejä viljellen, että alussa meinaa punainen lanka kadota. Takakannen sulkeuduttua vyyhti on kuitenkin selvä, kaikessa järjettömyydessäänkin (kuulostaa sekavalta, eikö totta? ;D).

On mahdotonta jättää huomiotta, missä valossa naiset pääosin esitetään; rienattuina, alistettuina antajina eikä liioin ottavassa asemassa, lauseen moninaisessa merkityksessä. Maskuliininen maailma korostuu, mutta lievälle misogynialta haiskahtavalle asenteelle oli mahdoton kuitenkaan suuttua. Pinnan alla kuplii ja sakkaa. Pentti elää todellisten tunteidensa etäpesäkkeenä ja rakkauden kohteensa armoilla kuin mielipuoli. Itsensä kieltäminen ja ahdinko saavuttamattomasta ovat ajattomia tunteita, joten tarina voisi sijoittua myös nykypäivään. Loppujen lopuksi kirja tuntui jopa surulliselta.

Hetkittäisestä epäolennaisesta jaarittelusta huolimatta Ystävän muotokuva on mielenkiintoinen lukukokemus. Se on ristiriitainen, eikä päästä helpolla. Se on vuoroin katkeraa tilitystä, raiteiltaan karkaavaa ajatustenvirtaa ja hekuman kuvausta intohimon huumaavimmalla hetkellä. Lukijalle koituvien tunteiden kaari on väreiltään riemunkirjava: alun hölmistys ja räikeys nousevat korkeimmalle huipulleen, jolla alkaa häämöttää ymmärrystä. Laskusuunnan koittaessa tulevat myötätunto ja sympatia. Miten käy ihmisen, joka ei voi olla vapaasti oma itsensä?
"Näytin entiseltä mutta olin toinen. Vasta vähitellen pitkinä yksinäisyyden vuosina minä palauduin aikaisempaan mitättömyyteeni. Sitä tapahtumaketjua sanon rappioksi."

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

5 syytä katsoa Sykettä

Alkuperäiskuva: @Yle / Syke
Sairaaladraama Sykkeen neljäs, Yle Areenassa nähtävillä oleva toistaiseksi viimeinen kausi piti ahmaista kahdessa päivässä. Nyt menneitä muistellen on hyvä listata syyt, miksi voisin katsoa traumapolin tapahtumat vaikka saman tien uudelleenkin (ja peukut sekä pottuvarpaat pystyssä toivoen, että jatkoa on luvassa tulevaisuudessa).

1. Hahmojen kirjo
Kuten pidempään kestävissä sarjoissa yleensäkin, päähahmot tulevat tutuiksi, heidät oppii tuntemaan, ja suurin hupi on spekuloida tulevia tapahtumia (yksin tai yhdessä!). Näin on Sykkeenkin kohdalla, ja erityisesti viimeisimmän kauden päätteeksi. Pehmeneekö kyynistynyt, kovakuorinen Iiris koskaan? Miten käy johtoportaan diktaattorille? Näyttelijäkaarti ei voisi parempi olla, ja naisnelikon esittämien hoitajien kaltaiset henkilöt voisivat tulla vastaan tosielämän sairaalassa koska tahansa.
Spoilaamatta neljännen kauden loppuhuipennuksia ja juonenkäänteitä, moni henkilöhahmoihin liittyvä kysymys jää avoimeksi, joihin viides kausi pystyisi vastaamaan. 

2. Sarjan herättämä puhe
Lähipiirissä on useita hoitohenkilökuntaan kuuluvia, joiden suusta oli mielenkiintoista kuulla jyrkkiäkin mielipiteitä erityisesti Sykkeen alkuaikoina. Itse koukutuin välittömästi sarjan alkaessa, sairaaladraamat ja -jännärit kun ovat ehdottomasti yksi lempigenreistä. Tuotanto/markkinointitahon järjestämä lääketieteellisten virheiden etsintä-skaba oli aikanaan hupaisa veto, voin kuvitella sen innon millä kandit ja muut malttamattomat virheenetsijät ovat yksityiskohtia jaksoista kytänneet. Some pursuaa sarjan ympärillä käytävää keskustelua, sen lisäksi että puskaradio soi. Huippua!

3. (Taitavasti tehty) Miljöö
Tapahtumapaikkana sairaala on potentiaalinen mitä erilaisimmille sattumuksille. Sujuupa kaikki ongelmitta tai menee totaalisesti pieleen, tarinan kannalta molemmat toimii (lääkärit onnistuu ja ei onnistu). Sykkeen studion perusteella on helppo luoda mielikuva päätapahtumapaikan pohjapiirroksesta. Juuri neljännellä kaudella taisi näkyä tähän mennessä eniten myös sairaalan ulkopuolista ympäristöä, kun Iiris siirtyi traumapolilta ensihoitajaksi ambulanssiin. 

4. Se Draama (isolla Deellä)
Olen aina pitänyt siitä, kuinka jaksoissa esiintyvien potilaidenkin ympärillä (päähahmojen lisäksi) on aina pieni tarina, se inhimillinen kosketuspinta johon katsoja voi tarttua ja samaistua. Sairaala on paikka, jonne kuka tahansa voi joutua koska tahansa, ja kukapa meistä ei olisi kokenut joko omaa tai läheisen sairastumista, pientä tai suurta. 

5. Kotimaisuus 
Taputukset suomalaiselle konseptille! Syke on käsikirjoittaja Petja Peltomaan toteunut haave, jonka oikeudet on myyty myös Ruotsiin, ja Saksassakin on esitetty dubattua versiota. Suomalaista viihdeosaamista on turha parjata ainakaan tämän sarjan kohdalla! :D

maanantai 9. tammikuuta 2017

Jorma Laitinen - Pajunkissaretkellä


KIRJA. Jorma Laitinen - Pajunkissaretkellä. Runokokoelma, Väylä, 156 s. 2013. Lahjaksi saatu


Runojen minä pohdiskelee elämän suuria kysymyksiä, hetkittäin hengellisessäkin valossa. Luonto tekee vaikutuksen, ihmismielestä löytyy monta tasoa, ja myös suru sekä kaipaus ovat läsnä. Kokonaisuutena Pajunkissaretkellä voisi olla läpileikkaus yhden ihmisen kokemuksista, ehkä vuodesta tai pidemmästäkin ajasta, mutta runot toimivat yksilöinäkin.

Jorma Laitinen on rovaniemeläinen psykiatri, jonka ihmismielen tuntemuksen voi halutessaan nähdä runoistaankin. Syvempien ajattelun tasojen tutkiskelu on kuitenkin herkkää ja rauhoittavaa. Mieleen jäi erityisesti runo, jossa puhumisen tärkeys tuodaan esille. Psykiatri jos kuka tietää sanoa, kuinka avautuminen on avain henkisesti helpompaan olotilaan. 

"Vielä on aikaa. Tule!
On paahtoleipää, siianmätiäkin.
Puhutaan asiat jottei kitkerä vanhuus
harventaisi hiuksia päästämme,
nyhtäisi niitä vähiäkin."

Pidin eniten lapsen tarkkailusta syntyneistä säkeistä, joista hehkuu lämmin ja herttainen isä-lapsi suhde. Elämä on lapselle vielä huoletonta seikkailua, ihmeitä ja uusia asioita vailla aikuisten maailman rajallisempia sääntöjä. Aikuinen on noihin raameihin jo asettunut ja tottunut, mutta löytää takaisin omiin lapsuusmuistoihin sivustakatsojana. 

"Lumileikkien aurinkomajasta
läheltä lapsi katsoo,
minä muukalaisuuttani
etäältä salaa kaipaan."

Uskon, että Laitisen runot ovat erityisesti vanhempien lukijoiden mieleen, sillä elämänkokemus huokuu tapahtumista. Samaistumispinta jos mikä tuo runon lähemmäksi lukijaansa. Pajunkissaretkeltä jää rauha. Tuntuu, ettei ole kiire minnekään. 

perjantai 6. tammikuuta 2017

Mauri Kunnas - Koiramäki


KIRJA. Mauri Kunnas - Koiramäki, Otava, 1996. 133 s. Kokoelma kolmesta sarjan ensimmäisestä teoksesta: Koiramäen talossa, Koiramäen lapset kaupungissa ja Koiramäen talvi. Lahjaksi saatu
"Eletään 1800-lukua, sitä aikaa kun ei vielä ollut sähkövaloa, televisioita, supermarketteja, traktoreita, muoviämpäreitä, ruuhka-aikoja, sukkahousuja eikä paljon muutakaan tavaraa, minkä keskellä me elämme nykyään."

Koiramäen perhe on idyllinen ja uuttera joukko mitä mielenkiintoisimpia persoonia. Jo heti ensimmäinen aukeama luo visuaalisesti ja sanallisesti maailman, johon voisin muuttaa samantien, mikäli se olisi mahdollista. Menneiden aikojen ajankuvaa ei voisi lapsille tätä paremmin maalailla, ja myös aikuinen viihtyy Kunnaksen tarinoiden pauloissa. Suomalaisuus, yhteishenki ja elämän pienistä riemuista nauttiminen eivät ole tarkoituksen makuisesti alleviivattuja, mutta hyvinkin esiintulevia piirteitä jokaisella sivulla. 

Vanhojen aikojen tavaroita on nimetty kuviin muun kerronnan ohessa ja selitetty, mitä kullakin on aikoinaan tehty. Melkein jokaisessa Mauri Kunnaksen kirjoista kertovassa tekstissä mainitaan yksityiskohtaisuus, eikä sitä voi nytkään jättää huomiotta, niin omaleimaisesta ja lukukokemukseen iloisesti vaikuttavasta piirteestä on kyse. 


Myös suomenhevoset ovat Koiramäen tarinoissa esillä, ja niiden tärkeydestä perheelle kerrotaan upeasti. Historian hahmoista J.V. Snellman, Akseli Gallen-Kallela ja Zacharias Topelius ovat mukana muunneltuine Koiramäki-nimineen, samaan tapaan kuin Aku Ankoissa; maisteri W.J. Selmann, taiteilija Galle Axelsson nuorempi sekä ylioppilas Z. Toopeli.

Koiramäkeläisten elämä aika tuo perspektiiviä nykypäivän elämäntapoihin ja asumiseen. Maatilalla kolme sukupolvea isovanhemmista lapsenlapsiin jakaa kodin työt, elää omavaraistaloudessa, ja nauttii lopulta korjaamistaan työn hedelmistä yhdessä. Kunnas ei suinkaan ole jättänyt pois vastoinkäymisiä tai haasteellisia tilanteita, kaikki otetaan vastaan ja selvitetään. Hahmot ovat fiksuja ja maalaisjärjen omaaavia, jopa esikuvallisia.

Yksittäiset hahmot isoissa joukkokuvissa ovat yksi Kunnaksen kirjojen suola

En koe yhtään liioittelevani sanoessa, että taitava vesivärikuvitus, hassujen asioiden bongailu, hymyilemään saava humoristinen kerronta ja ajattomuus tekevät kirjailijan teoksista ihan ehdoitta parhaita kotimaisia lastenkirjoja. Tämäkin kokoelma kulkeutui minulle sukulaiselta, lapsena näitä luettiin ja selailtiin serkkuporukalla kesämökkireissuilla, sekä lainattiin ahkerasti kirjastosta. Parin vuosikymmenenkään jälkeen ihastelu ei ole vaiennut tai muuksi muuttunut. 

Korkkaan tällä kulttuurihaasteen  #satasuomalaista2017 omalta osaltani alkaneeksi.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Sisun ja saunan tuoksuinen haaste: Sata suomalaista!

Kulttuurin suurena ystävänä on hykerryttävää seurata, mitä kaikkea Suomen juhlavuoden kunniaksi onkaan keksitty. Tapahtumia ja ohjelmia riittää, ja jokaiseen makuun varmasti jotakin. Eilen auennut Kirjojen Suomi on yksi itselle läheisimmistä, ei pelkästään osallistumisen vuoksi, vaan myös aiheensa puolesta. Kirjallisuus on ollut henkireikä monia vuosia, ja tulee sitä varmasti vastaisuudessakin olemaan. 

Halusin tämän lisäksi keksiä jotain erikoista omaan blogiin:

alkup. valokuva: Pauli Turpeenniemi Photography
Säännöt
- Postaa blogiisi vuoden 2017 aikana suomalaiseen kulttuuriin liittyvistä aiheista 100 postausta, ja merkitse ne tunnisteella #satasuomalaista2017. Blogiartikkeleiden aiheet voivat olla yksinomaan kirjoista tai kirjallisuudesta (esim. sata luettua suomalaista romaania/lastenkirjaa), mutta myös muista kulttuurikokemuksista, kuten teatterista, musiikista tai tapahtumista -vaikka näistä kaikista yhteensä. Mikä vain sopii kyseiseen teemaan (kulttuuria se on kotimainen ruokakulttuurikin, urheilua ja muita ilmiöitä unohtamatta). 

- Ilmoita blogisi osallistumisesta kommenteissa. 

- Vuoden viimeisenä kuukautena kaikkien osallistujien kesken arvotaan jotain mukavaa, kotimaista tietenkin! :)

- Tässä haasteessa kulttuuri on ennen kaikkea (suomalainen) kokemus, kaikkien saavutettavissa ja nautittavissa. Kulttuurikokemus voi olla parasta jaettuna, mutta ylhäisessä yksinäisyydessä nautittu hetki esim. juuri kirjallisuuden parissa on yksi lempiasioista, joita itse tiedän ;)

Onnea 100-vuotiaalle Suomelle ja suomalaisille!

tiistai 3. tammikuuta 2017

Kirjabloggaajat mukana Ylen juhlavuosi-hankkeessa!


Minkälainen mielikuva Suomesta syntyisi, jos ulkopuolinen saisi luettavakseen 100 maamme kirjaa, yhden jokaiselta itsenäisyytemme vuodelta? Ajatuksella on mukava leikitellä Ylen lanseeraaman kirjallisuushankkeen yhteydessä, joka avautui tänään ja kestää koko vuoden 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Lista valituista teoksista löytyy Kirjojen Suomi-sivustolta. Kuluvan vuoden teos valitaan myöhemmin tänä vuonna. Myös itselläni on kunnia olla mukana, kun kirjabloggaajat osallistuvat raadin valitsemien teosten läpikäyntiin, kukin oman arvonnassa saadun vuoden mukaisesti.

Valittujen kirjojen lista on herkullisen monipuolinen, niin kuin me suomalaisetkin. Hanke kannustaa tutustumaan kotimaiseen kirjallisuuteen, ja valtaosa teoksista on luettavissa ilmaiseksi sivuston kautta. Kieltämättä houkuttelee tutustumaan moneenkin, varsinkin kun samaan aikaan keskustelua voi käydä ja seurata laajalti: tulossa ovat kirjakohtaiset podcastit, Aamu-Tv:n keskustelut ja sosiaalinen media omalla tunnisteellaan. Yhtä suurta lukupiiriä! ;) Kirjojen Suomen kummeina toimivat Antti Tuuri, Riku Rantala, Kauko Röyhkä, Maija Vilkkumaa, Sanna Stellan, Juha Itkonen, Emmi Itäranta ja Maryan Abdulkarim. 19.1 alkavat verkkolukupiirit käynnistää näyttelijä-käsikirjoittaja Stellan. 

Sain vuoden 1957, ja kirja on vuorossaan myöhemmin syksyllä. Järjestys lähtee etenemään viime vuonna ilmestyneestä teoksesta taaksepäin, aina vuoteen 1917 asti. Voinen puhua kaikkien mukana olevien kirjabloggaajien puolesta, kuinka kutkuttavan mielenkiintoinen, jännittävä ja upea projekti tässä onkaan! 

Kielemme, kirjailijamme ja kirjamme ovat kaiken sen arvoista. Lukuiloa!

Jari Peltonen - Kylmälän murhat: Sokea hieroja

KIRJA. Jari Peltonen - Kylmälän murhat: Sokea hieroja. Otava, 2016. 125 s. "Meillä on siis vainaja ilman mitään papereita. Mies on...