perjantai 16. kesäkuuta 2017

Jari Peltonen - Kylmälän murhat: Sokea hieroja

KIRJA. Jari Peltonen - Kylmälän murhat: Sokea hieroja. Otava, 2016. 125 s.

"Meillä on siis vainaja ilman mitään papereita. Mies on pukeutunut kalliisiin merkkivetimiin ja makaa kuolleena keskellä kesää vesisateessa bussipysäkillä häkämyrkytykseen kuolleena. Onko kellään ideoita?"

Kylmälä on kylä, jossa poliisia työllistää lähinnä paikallisten baaritappelut. Kun bussipysäkiltä löytyy kuolleena kalliisti pukeutunut sokea mies, joutuu virkavalta ymmälleen. Kyselykierros kyläläisten keskuudessa ei tuota minkäänlaista lisätietoa mysteerimiehen henkilöllisyydestä, eikä lehti-ilmoitus liioin. Poliisin suorittaessa perusteellisia tutkimuksiaan varakkaiden miesten rouvat kauhistuvat tahoillaan nähdessään kuvan sanomalehdessä.

Jari Peltonen on graafikko ja sarjakuvapiirtäjä, joka asuu osan vuodesta sarjakuva-albuminsa nimipaikassa. Länsiväylä-lehden nettisivuilta löytyy hauska artikkeli, jossa Peltonen kertoo Kylmälän murhien syntyyn vaikuttaneesta ajatuksesta.
"-Ystävien kanssa kerran puhuttiin televisiosarjasta Midsomerin murhat ja vitsailtiin, miten ihmeessä sarjan britti-idyllin kylässä voidaan murhata ihminen per viikko. Jos Kylmälässä olisi näin, ei täällä uskaltaisi asua kukaan", dekkaripiirtäjä nauraa. Toden totta tragikoominen ajatusleikki. Sarjakuvan luomassa vaihtoehto-todellisuudessa kaikki on mahdollista!

Sokea hieroja aloittaa Kylmälän murhat-sarjan. Sen omien Facebook-sivujen mukaan Kyläkauppias katoaa-nimisessä kakkosalbumissa on luvassa jotain kansainväliseen lihamafiaan liittyvää, ja sneak peak-kuvien myötä olo muuttuukin malttamattomaksi lukemaan pääsyn odotteluksi. Kaikesta tästä on helppo enteillä kotimaista sarjakuva-antia, joka kestää kyllä useamman lukukerran mutta jonka jatkoa odottaa jo edellisten kansien sulkeuduttua.

Murhaa tutkivaan poliisikaksikko Väinöön & Calleen on helppo tykästyä. Jälkimmäinen on tunnontarkalta ja rehdiltä vaikuttava mies, joka suomenruotsalaisuuttaan puhuu välillä kaksikielisesti. Väinö Vaitinen on partneriaan suurpiirteisempi ja rennompi, mies joka silloin tällöin nollaa ajatukset ja stressin kantabaarissa mutta on välittömästi valmis toimimaan, mikäli tilanteet sitä edellyttävät  —jopa rapulassa.

Erityisen onnistuneena koin tunnelman välittymisen, joka muuttuu eläväisesti juonen mukana. Huumoria ja tilannekomiikkaa ei Kylmälästä myöskään puutu. Dekkari sarjakuvamuodossa on viihdyttävä keino livistää tästä hetkestä, tosin ei käy kieltäminen etteikö Sokeaa hierojaa olisi helppo kuvitella myös romaanina. Kuvallisen kerronnan keinoin rikoskirjallisuuden ystävä saa toisenlaisen tavan kokea ajatuksia haastavan mysteerin ratkomista. 


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Agatha Christie - Salaperäiset rukiinjyvät


KIRJA: Agatha Christie - Salaperäiset rukiinjyvät. WSOY, 1982. Alkup. A Pocket Full of Rye, 1953. 264 s. Oma ostos.

Salaperäiset rukiinjyvät julkaistiin alkuperäisnimellään A Pocket Full of Rye vuonna 1953, ja kuten Christien kirjoissa usein, aikamatka englantilaiseen kartanoon hovimestareineen ja sisäkköineen on tälläkin kertaa antoisa. Hahmojen pidättyväinen ja hienostunut käytös kätkee taakseen suuria salaisuuksia.

Tarinan keskiössä oleva varakas Fortescuen perhe on ironisen itseriittoinen joukkio. Omapäinen ja voimakastahtoinen isä johtaa yritystään riskialttiisti ja muista välittämättä.  Kotona odottaa nuorikko vaimo, jonka motiivit avioliitolle ovat kaikkien tiedossa. Jälkikasvusta veljeksistä toinen tietää isänsä hoitavan liikeasioitaan aivan väärin, ja toiselle tärkeintä on ainoastaan päästä seikkailemaan. Vain kiltisti käyttäytyvä sisko alistuu isänsä uholle. Koko muu perhe joutuu suurennuslasin alle, kun Rex Fortescue kuolee työpaikallaan juotuaan kupillisen teetä. Äkkiväärästä perheenpäästä ei juuri kukaan pitänyt, ja perintösummien suuruus langettaa motiivin useammalle. Murhatutkimusta johtava tarkastaja Neele saa avukseen myös neiti Marplen, joka jää päättelemään tapahtumien kulkua taustalle, ollen merkittävässä osassa vasta kirjan loppupuolella.

Salaperäiset rukiinjyvät on suomennettu 1982, ja se sisälsi muutamia varsin huomiota herättäviä lauseita (ei missään nimessä häiritseviä, lähinnä hupaisia). Yksi lemppareistani oli rouva Fortescuesta useamman kerran käytettty sana himonamu. Nainen oli näet kovin miehenkipeä, ja olemus täynnä vastakkaiseen sukupuoleen vetoavia piirteitä. Sanavalinta herätti hilpeyttä, mutta eiväthän Christien kirjat vakavia olekaan, päinvastoin. Olisi hauska tietää, mikä oli englanninkielinen versio. Käännöskukkanen oli ehkä tullut myös lauseen "En voi auttaa sitä" kohdalla, kun alkuperäinen on oletettavasti kuulunut I can't help it. Osuvampi muoto kontekstissaan olisi ehkä ollut "en voi sille mitään". Nämä olivat kuitenkin harmittomia ja harvoja huomioita, joihin tarrautuu silkasta uteliaisuudesta kieltä ja kääntämistä kohtaan.

Christiet ovat aina hyvin nopealukuisia. Jokin niiden yleisessä tunnelmassa, sympaattisessa (jo edellä mainitussa) huumorissa, nokkeluudessa ja hahmojen rakastettavuudessa saa ahmaisemaan kirjat hetkessä. En ole vielä koskaan lukenut kirjailijan alkuperäiskielisiä teoksia, ja olisikin hauska kokeilla, kuinka tutut tunnelmat silloin välittyvät. Siinäpä tavoite tälle vuodelle.

Kesä ja dekkarit ovat jälleen täällä.

****
Neljännen kerran järjestettävä Dekkariviikko on alkanut tänään, ja blogeissa sekä sosiaalisessa mediassa tunnisteella #dekkariviikko löytyy varmasti lukuvinkkejä rikosten ja mysteerien ystäville!

perjantai 9. kesäkuuta 2017

JP Koskinen - Helmikuun kylmä kosketus



KIRJA. JP Koskinen - Helmikuun kylmä kosketus. Crime Time, 2016. Arvostelukappale

"Minulle riittää, että totuus valkenee heille silloin, kun se on liian myöhäistä. Se on aina hetkistä paras."

Kaupunginjohtajan poika katoaa, mutta perhe ei halua tapauksesta poliisiasiaa. Kolmenkymmenen asteen pakkaset paukkuvat, eikä rikoskaan hyisiä piirteitä paljastaessaan lämmitä.

Helmikuun kylmä kosketus on viime syksynä julkaistu Murhan vuosi-sarjan toinen osa, jota kirjailija JP Koskinen rakentaa kuukausi ja kirja kerrallaan. Tammikuun pimeä syli ilmestyi niin ikään vuonna 2016, ja seuraava, Maaliskuun mustat varjot, on tullut ulos tämän vuoden alussa. Konsepti on varsin mielenkiintoinen ja lukijan näkökulmasta erittäin koukuttava. Kalenteri on teeman mukaisesti osana jokaista kansikuvaa.

Jahkailin pitkään, aloittaakko sarjaa toisesta osasta, sillä "Tammikuu" on minulta lukematta. Paljastui, ettei suoraan kakkososaan hyppääminen haittaa juonessa pysymisen kannalta, joskin syntyi ehdoton tarve saada lukea myös tuo ensimmäinen osa.

Henkilökeskiössä ovat yksityisetsivä Kalevi Arosuo sekä hänen sisarenpoikansa Juho Tulikoski. Kirjan alussa esitellään sukupuu, joka auttaa myös muiden kirjassa esiintyvien henkilöiden perhesuhteiden hahmottamisessa. Juho Tulikoski toi mieleeni vastentahtoisen Watsonin, joka auttaa enoaan tutkimuksissa, jahka jotain parempaa työtä ilmaantuu. Tapahtumat ja kokemukset muuttavat ihmistä, joten odotan todella mielenkiinnolla, kuinka hahmot kasvavat, suhteet etenevät ja vihjaillut perhesalaisuudet paljastuvat.

Hyvä dekkari muodostuu mm. ennalta-arvaamattomuudesta, ja paras lukukokemus etenkin jännityskirjallisuuden kohdalla on aina se, kun tulee kunnolla vedätetyksi. "Helmikuuta" lukiessa siirsin omat epäilykseni rikoksen tekijästä henkilöstä toiseen, ja olin jo aika varma...mutta mönkään meni! Nauratti.

Etsivä Kalevi Arosuo pureutuu herkästi dekkarinystävän sydämeen, ja salapoliisiviittauksia jatkaakseeni kutsuinkin häntä lempinimellä Hämeenlinnan Hercule Poirot. Omiin aivoihin luottava, älykkyytensä hämmäntäessä muiden reaktioista nauttiva ja ovela mies toi usein mieleeni belgialaiskollegansa, jonka seikkailut ovat tuttuja lapsuudesta lähtien luettujen kirjojen pohjalta. Tämä toi uuteen teokseen jotain tuttua, joka tuntui kotoisalta.

Maaliskuun mustat varjot jatkaa Kalevin ja Juhon edesottamuksia. Säät alkavat kaiketi hiljalleen lämmetä myös täällä todellisessa elämässä, samalla kun Murhan vuoden edetessä rikostapaukset toivottavasti vain kuumenevat entisestään kesää kohti mentäessä!

torstai 8. kesäkuuta 2017

Marja-Liisa Vilhunen - Hoitajan arkipäivä

KIRJA. Marja-Liisa Vilhunen – Hoitajan arkipäivä. 148 s. 2016, Reuna. Arvostelukappale

Potilaskohtaamisessa saattaa tulla nyrkistä. Toisinaan puhuminen harhaisen kanssa ei vie puusta pitkälle, ja äärimmäisissä tapauksissa on turvauduttava lepositeisiin, niin potilaan oman kuin hoitohenkilökunnan turvallisuuden vuoksi.

Liki 40 vuotta alalla työskennellyt Marja-Liisa Vilhunen kertoo kirjassaan psykiatrisen sairaanhoidon opettamasta tieto-taidosta, kokemuksen tuomaa hiljaista viisautta unohtamatta. Mistään sensaatiohakuisista paljastuksista ei ole kyse, vaan kirjoittaja nostaa pöydälle kohtaamiaan asioita rauhallisen rehellisesti.

Sote-uudistukset ovat saaneet terveysalan ulkopuolisetkin kohdistamaan huomionsa työntekijöiden arkeen. Vilhunen pohtii mm. kutsumusammatin ja siitä saadun palkan suhdetta, ja tuo esille myös huolen jo nuorten hoitajien työuupumuksesta. Olematta itse alalle pyrkivä ja vain uteliaisuusopiskelija oman kirjahyllyn äärellä, uskallan suositella tätä niin mielenterveysalalle pyrkivälle kuin sairaanhoitajan ammatista kiinnostuneille. Kirja antoi runsaasti ajattelin aihetta monesta näkökulmasta.

Lukija saa sairaanhoitajan ”kenttätyöstä” myös lyhyen historiakatsauksen Vilhusen muistellessa työskentelytapoja useamman vuosikymmenen takaa. Asiat ja asenteet ovat muuttuneet -onneksi.

”Eri aikakausina tärkeysjärjestys on vaihdellut. 60-luvulla oli tavattoman tärkeää sijata potilaiden vuoteet. Joissain työpaikoissani ne olivat suorastaan pakkomielteen omaisia tehtäviä. Aamulla yöhoitaja herätti potilaat pesuille ja aloitti vimmatun pesuoperaation. Sitä parempi yökkö, mitä enemmän hän oli pessyt potilaita ennen aamuvuorolaisten tuloa.”

Kirjoitusryhmän avulla syntynyt teos on miellyttävää luettavaa, ja loppusilauksena jo olemassa oleva arvostus hoitajien työtä kohtaan nousi entisestään. He ovat arkemme sankareita.

Kommunikointioppeja TED Talks-videoista

Olen hyvää vauhtia kasvamassa TED Talks-addiktiksi. Sivusto on täynnä toinen toistaan inspiroivimpia videoita, ja aiheita riittää laidasta laitaan. Omien katselumaratonieni lempiaiheita ovat olleet mm. oppiminen, lukeminen ja pelaaminen. Videoihin on saatavilla eri kielisiä tekstityksiä (osaan myös suomeksi), ja älylaitteille löytyy oma sovellus.

TED Talks-puheet ovat loistavia itseopiskelun välineitä. Niitä katsoessa ymmärtää myös helposti, miksi videot ovat tänä päivänä yksi suosituimmista informaation muodoista sosiaalisessa mediassa. Parhaimmillaan videot ovat kuin hyvän ystävän tai opettajan kuuntelemista, tarvitsee vain pitää silmät ja korvat auki.

Viime aikoina onnistunut ja epäonnistunut kommunikointi ovat olleet otsikoissa, joten kokosin pienen videopankin aiheesta:

How to speak so that people want to listen


Julian Treasure vitsailee valittamisen ihan kaikesta olevan brittien kansallisurheilua. Toisinaan ehkä myös meidän suomalaisten ;) Mies summaa kaikki "puhumisen seitsemän kuolemansyntiä", jotka eivät imartele keskustelijaa. Positiivisuuden säilyttääkseen hän kertoo heti perään neljä kulmakiveä, joiden varaan puhuminen kannattaa rakentaa.

Your body language shapes who you are


Kaksi minuuttia voima-asennossa seisominen saattaa muuttaa merkittävästi hormonitasoja ja näin ollen käyttäytymistä! Amy Cuddy kertoo laboratorio-oloissa tehdyistä kokeista, joiden mukaan "fake it til you make it" todella toimii, jos haluaa lisätä itsevarmuutta sosiaalisiin tilanteisiin.


10 ways to have a better conversation



Celeste Headlee toteaa, ettei meillä nykypäivänä ole aihetta, josta ei saisi väittelyä aikaiseksi. Totta! Kuinka puhua ja kuinka kuunnella, tällä videolla esitellään kymmenen erinomaista vinkkiä.

"A good conversation is like a miniskirt; short enough to retain interest, but long enough to cover the subject"

5 ways to listen better


Jopa lehtien otsikot kirkuvat ja huutavat, jotta saisivat ihmisten huomion. Olemmeko niin turtuneet kaikkialta pursuavaan informaatioon? Onko huutaminen ainoa keino erottua joukosta? Kuulostaa aika kamalalta. Herra Treasure opettaa, mikä on RASA. Receive, Appreciate, Summarise, Ask.


Before public speaking


Aloin jo itsekseni pähkäillä, mikä yhdistävä tekijä kaikilla katsomillani puheenpitäjillä on, ja miksi heidän asiansa jäsentely ja esiintyminen näyttää niin vaivattomalta? Sitten löytyi tämä. Mieleen tuli välittömästi, kumpa tällaisen olisi nähnyt 15 vuotta sitten, ennen jokaista lukiossa luokan edessä pidettävää esitelmää.Aloin jo itsekseni pähkäillä, mikä yhdistävä tekijä kaikilla katsomillani puheenpitäjillä on, ja miksi heidän asiansa jäsentely ja esiintyminen näyttää niin vaivattomalta? Sitten löytyi tämä. Mieleen tuli välittömästi, kumpa tällaisen olisi nähnyt 15 vuotta sitten, ennen jokaista lukiossa luokan edessä pidettävää esitelmää.

Aija Kuparinen & Olga Poppius - Vanhojen tie


KIRJA. Aija Kuparinen & Olga Poppius - Vanhojen tie. Like, 2017. Arvostelukappale

"Minä olen kokenut sen aika raskaasti, kun ei ole voinut olla samanarvoinen. Niin se on aina ollut, että mustalaista ei ole pidetty ihmisenä."

Vanhojen tie kokoaa yhteen neljäntoista Suomessa asuneen romanivanhuksen tarinan. He ovat kulkeneet vähemmistön edustajina läpi yhteiskunnan murroksen sotien jälkeisestä ajasta tähän päivään, eikä asunnon tai työn saaminen ole ollut itsestäänselvyys. Samoja aiheita käsiteltiin Arman Alizadin Täällä Pohjantähden alla-sarjan kakkoskauden avausjaksossa, ja yhdessä nämä, kirja sekä ohjelma, raottavat romanikulttuuria enemmän kuin ehkä mikään muu aikaisemmin.

Jokaisella kirjan kertojalla on muistoja irtolaislain vaikutuksesta tai hevosvankkureilla kuljetusta kiertolaiselämästä. Sotien jälkeen lapsilla ei ollut vielä koulupakkoa, ja moni vanhus kertoo myös lukutaidottomuudestaan ja sen vaikutuksesta elämäänsä. He muistelevat myös suurilukuisia perheitään. Moni joutui viemään lapsensa lastenkotiin tai sukulaisille huolehdittavaksi, sillä ilman työtä ja asuntoa jälkikasvusta huolehtiminen oli haastavaa. Osa naisista pystyi tienaamaan käsitöillä, miehet mm. hevoskaupoilla.
"Usein kun me lähestyimme taloa, sieltä huudettiin, että ovet äkkiä kiinni, mustalaiset tulevat. Miehet olivat erityisen ilkeitä ja monesti meitä lyötiin ja syljettiin päälle." - Ida Nyman, 83
Romanivanhukset toivovat helpompaa elämää tuleville sukupolville.  Alizadin ohjelmassa kerrotaan (siinä määrin missä kulttuurin säännöt sallivat) nykypäivän tilanteesta. Syrjimistä sekä työpaikan- ja asunnon saannin vaikeutta esiintyy edelleen pelkän kulttuuritaustan, sukunimen tai vaatetuksen perusteella.


"Tietoisuus on avain", totesi romaninainen ohjelman lopussa. Oppimista riittää vielä puolin ja toisin valtaväestön ja romanien kulttuurien kesken. Vanhojen tie-teoksen luettuaan ei voi kuin ihailla vanhusten elämänasennetta, kun kaikista haasteista ja koetusta vääryydestä huolimatta toivoa kyetään pitämään yllä. Materiasta on saattanut ja saattaa edelleen olla pulaa, mutta yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen korvaavat monia puutteita.

Vanhojen tie on osa Suomi100-hanketta. Elämäntarinoiden talteen kirjaamisesta ovat vastanneet toimittaja Aija Kuparinen sekä valokuvaaja Olga Poppius. Jokaisesta kirjan kertojasta otetun muotokuvan myötä Vanhojen tie on myös kuin galleria, joissa jokaisella taululla on oma historiansa. Tekijöiden kirjoittama saateteksti kirjan alussa avaa mielenkiintoisesti projektin eri vaiheita. Tämän kulttuurimatkan ei soisi jäävän keltään väliin.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Kuninkaan puhe

ELOKUVA. The King's speech, Britannia/Australia 2010. O: Tom Hooper N: Colin Firth, Helena Bonham Carter, Geoffrey Rush. 118 min.

Yorkin herttua Albert joutui astumaan vastentahtoisesti kuninkaaksi isänsä menehtymisen ja vanhemman veljensä kruunusta luopumisen vuoksi. Mies kärsi pahasta änkytyksestä, ja joutui hakeutumaan puheterapeutin hoitoon. Koko nimeltään Albert Frederick Arthur George, kuninkaaksi astuttuaan Yrjö VI (George VI), oli nykyisen Ison-Britannian kuningattaren Elisabet II:n isä. Tositapahtumien pohjalta syntynyt elokuva Kuninkaan puhe avaa brittien kuningashuoneen kulisseja toisen maailmansodan kynnyksellä, ja Tom Hooperin ohjaamana avautuu tarina lannistumattomuudesta, rohkeudesta ja pelkojen kohtaamisesta.



Colin Firth esittää Yorkin herttuaa, joka kammoaa julkisia puheita pahan änkytyksensä tähden. Työ ja asema vaativat kuitenkin silloin tällöin kansan edessä esiintymistä, ja sanoissaan tahditon isä Yrjö V (Michael Gambon) sekä pilkkaava veli Edward (Guy Pearce) onnistuvat vain pahentamaan tilannetta. Vaimonsa Elisabethin (Helena Bonham Carter) hellästä painostuksesta herttua suostuu hiukan änkyröiden tapaamaan menestyksekkään puheterapeutti Lionel Loguen (Geoffrey Rush). Logue on uskalias, ja pitää periaatteidensa ja metodiensa puolta, vaikka ne ovat vastoin kuninkaallisia etikettisääntöjä. Herttua Albert on kärsinyt änkytyksestään lapsuudesta lähtien ja tavannut lukuisia puheterapeutteja apua saamatta, joten vastaanottavaisuus Loguen terapialle on nihkeä. Poliittisten paineiden kasvaessa mieltä kaihertavat aikaisemmat, enemmän tai vähemmän epäonnistuneet puheet.



Elokuvan ehdottomasti parasta antia ovat Albertin ja Loguen välillä käydyt dialogit. Kuninkaan itseironia ja sarkasmi ovat mielenkiintoisia piirteitä änkytyksen tuoman epätoivon rinnalla. Colin Firthin läsnäolo roolissa on upeaa seurattavaa, ja se saa katsojan antamaan kaiken sympatiansa kovia kokeneelle kuninkaalliselle.

Kontekstista ja todellisesta historiaan perustuvasta ajanjaksosta huolimatta Kuninkaan puhe on lämminhenkinen elokuva. Se on henkisen kasvun tarina, jossa omiin mahdollisuuksiinsa epäuskoisesti suhtautuva mies omaa kuitenkin tarpeeksi rohkeutta antautuakseen ongelmansa kanssa toisen ihmisen tarjoamalle avulle. Ärtymyksellä piilotettu häpeä kehittyy kasvavaksi itseluottamukseksi. Lopputulos tuo iloa ja tyytyväisyyden tunnetta paitsi hahmolle, myös katsojalle.

Stephen King - Tulisilmä

KIRJA. Stephen King - Tulisilmä. Tammi, 1982. Alkup. Firestarter, 1980. Oma ostos

Entä jos nuoruuden rahapulan johdattamana hankitut 200 dollaria johtaisivat aikuisena koko maailmaa uhkaavaan vaaraan?

Andy McGee on kuin kuka tahansa opiskelija. Niukkaa talouttaan murehtiessaan ystävä vinkkaa miehelle yliopistolla tehtävästä lääketieteellisestä kokeesta, jonka osallistujille maksetaan parisataa dollaria. "Kuin kuka tahansa" päättyy Andyn osalta kokeessa saatuun pistokseen, eikä miehen elämä palaa enää koskaan entiselleen. Lukija päätyy heti ensisivuilta mukaan piinaavaan takaa-ajoon. Andyn ainoana päämääränä on saada tyttärensä Charlie turvaan, sillä lapsi peri vanhemmiltaan jotain sangen epänormaalia. Kintereillä ovat kokeista vastuussa olevat Verstaan agentit, jotka haluavat sekä lisätutkimuksia että varmistaa projektinsa salassapysymisen hinnalla millä hyvänsä. Lapsi ja isä elävät kuin karanneet koe-eläimet.

Tulisilmä on ensimmäinen suomeksi käännetty Stephen King. Sen kansien väliin kätkeytyy tarina, jollaista toivoo aina uudet kannet aukaistessaan: mukaansa riuhtaisevaa ja loppuratkaisua kohti lukemaan pakottavaa. Kingin tapa laittaa aivan tavalliset ihmiset keskelle epätavallisia asioita on toimiva keino koukuttaa lukija.

Tulisilmä ei ole kauhukirja, joka saisi menettämään yöunet. Sen piinaavuus syntyy epätoivosta ja uhkakuvista, joihin Andyn mukana on helppo samaistua. Paniikissa on vaikea tehdä järkeviä päätöksiä. On myös tilanteita, jolloin huonoista vaihtoehdoista on vain valittava se vähiten huono.

"Ja ohut lokakuun aurinko lepäsi tämän pienen New Yorkin valtion pohjoisen pikkukaupungin metsäisten harjujen ja syksynruskeiden peltojen yllä. Pakoa oli kestänyt nyt vuoden ja Andy tunsi helpotustakin polttavan kauhunsa keskellä. Hän oli kuullut että näin pitkälle ajettuna kaniinikin kääntyi takaa-ajavia koiria vastasan ja palaa johonkin aikaisempaan, vähemmän kesyyn olomuotoonsa ennen kuin se revitään kappaleiksi. "


Tuija Lehtinen - Väärä vainaja

KIRJA. Tuija Lehtinen - Väärä vainaja. Crime Time, 2016. 218 s. Arvostelukappale

Mummoni tapasi vitsailla tynnyrissä kasvaneeks tytöksi, mikäli ei tiennyt jotain mitä yleisesti tiedettiin. Nyt koen olevani itse moinen, ensimmäistä Tuija Lehtisen kirjaa lukiessa. Viihdekirjallisuuden konkarin teoksista mm. Vanillasyndrooma ja Roskisprinssi ovat nimeltä tuttuja, muistan hämärästi jopa kansikuvia ysäriltä. Asian korjaaminen on onneksi helppoa. Kirjailija debytoi viime syksynä dekkaristina. ja voi johtolanka sentään kuinka viihdyinkään!

Väärä vainaja aloittaa Erja Revon tutkimukset. Nimihahmo on kerrassaan loistava persoona, varsinainen sisupussi. Varhaiseläkkeelle poliisin työstään jäänyt Repo haaveilee pitkästä matkasta harrikallaan, ja hänelle moottoritie on todellakin aina kuuma. Vanhat mieskollegat arvostavat hetkittäin änkyrästikin käyttäytyvää naista, mutta uskaltavat myös naljailla.
Kiitos Lehtisen taitavan kuvailun, dialogit olivat hykerryttävää mielikuvakarkkia. 

Dekkarina Väärä valinta on ennemminkin viihdyttävä kuin jännittävä. Erja Revon maantieseikkailu-haaveet keskeyttää lapsuudenkaverin tytär, joka epäilee kummitätinsä kuolemassa olevan jotain outoa. Hiukan vastentahtoisesti jutun selvittääkseen ottava Repo vainuaa yksityiskohtien selvitessä totuuden peittävät salaisuudet. Ennen loppuratkaisua on luvassa paljon salapoliisityötä, menneisyyden haamuja ja vaiettuja, rumia asioita. Näiden välissä eläkeläispoliisi putsaa ajatuksiaan iltaisin palapelien ja grappapullon voimin.

Omassa päässäni Erjasta kuvaantui nainen, jonka turhia kumartelematon asenne ja itsevarmuus saavat miehet sekä arvostamaan että hiukan kaihtamaankin häntä. En muista, koska viimeksi kirjan hahmo olisi ollut näin helposti ja vahvasti ajatuksiin piirtyvä. Tunnen läheisesti tosielämässä muutaman samankaltaisen naisen, joten liekö uskottavuus ja hymyilemään saava luonnekuvaus tuntuivat lukiessa niin tutuilta.

Jään malttamattomana odottamaan jatkoa!

"- Kamala se Outin kuolema, Siri puuskahti. - Kukaan ei ansaitse sellaista.
Millaisen sitten? Erjan teki mieli kysyä. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt, että kuoleman voisi ansaita jotenkin. Millä perusteella joku muka ansaitsi siistin ja kivuttoman ja toinen taas kivuliaan tai väkivaltaisen kuoleman? Kuolemassa ei ollut logiikkaa. Kuolema napsahti kohdalle, ja se elämästä. "

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Michael Palin & Alan Lee - Peilikivi

KIRJA. Michael Palin, Alan Lee & Richard Seymour - Peilikivi. WSOY, 1986. Alkup. The Mirrorstone. Oma ostos.

Lord of the Rings-elokuvista sekä kirjakuvituksistaan tuttu taidemaalari ja lavastaja Alan Lee saa joka kerta hämmästymään töidensä yksityiskohdilla. Peilikivi on 80-luvulla ilmestynyt lastenkirja, mutta teemojensa puolesta ajaton. Tarina opettaa, kuinka muiden kustannuksella silotettu oma ego ja liika itserakkaus kostautuvat. Sanoisimpa, että erittäin hyvin nykypäivään istuva satu.

Kirjallisen työn takana on Monty Pythonista tuttu näyttelijä-kirjailija Michael Palin, Richard Seymourin idean pohjalta. Päähahmo on Paul, nuori poika joka on taitava uimari, ja valitettavan kiireisen sekä välinpitämättömän äidin lapsi. Paul alkaa nähdä heijastavissa pinnoissa peilikuvansa sijasta pojan, joka muistuttaa häntä, mutta ei kuitenkaan täydellisesti. Mystinen toinen todellisuus peilin takaa nappaa Paulin syövereihinsä, keskelle pahaenteistä seikkailua, omahyväistä vanhaa miestä ja Peilikiveä.

"Paul syöksyi eteenpäin vilkuilematta vasemmalle tai oikealle. Hän pelkäsi, että jos hänen silmänsä osuisivat mihin tahansa ikkunaan tai lasiin tai peiliin, Salaman saattaisi ilmestyä hänen eteensä. Vanhan miehen ääni kuului yhä vaimeammin - - "

Erikoisinta kirjassa on tietenkin sen hohtavat hologrammikuvat, jotka ujutettuina Alan Leen kuvituksiin vievät yhä syvemmälle tarinan tunnelmaan. Sivun kokoiset piirrokset ovat yhtään liioittelematta omia taideteoksiaan, joita katselee mielellään pidempäänkin.



Olen ihmetellyt useaan kertaan, kuinka teos on mennyt itseltä 90-luvulla ohi, aikana jolloin ramppasin lähikirjastossa miltei viikottain. Epäilemättä kuvitus olisi saattanut hiukan jopa pelottaa silloisessa iässä, mutta kerronnallinen puoli olisi vienyt mukanaan kuin Noidan käsikirja ikään. Peilikivi saattaa olla hiukan liian jännittävä tarina juuri lukemaan oppineille ilman aikuisen läsnäoloa. Muutoin suosittelen kyllä etsimään tämän kasariaarteen kirjastosta tai divareista, olitpa minkä ikäinen tahansa.
"Oletko koskaan nähnyt itseäsi sellaisena kuin todella olet? Kaikkine salatuimpine ajatuksinesi ja tunteinesi? Jos olet, et enää koskaan pysty valehtelemaan itsellesi"


Agatha Christie - Roger Ackroydin murha

KIRJA. Agatha Christie - Roger Acroydin murha. WSOY, 1982, 4p. Alkup. The Murder of Roger Ackroyd, 1926. Oma ostos.

Agatha ei milloinkaan petä, ei tälläkään kertaa. Roger Ackroydin murha on kuin malliesimerkki salapoliisiromaanista; tapahtuu rikos, kaikkia epäillään, johtolankoja tutkitaan ja lopussa kaikki paljastuu. Tämäkin belgialaisetsivä Hercule Poirotin avustuksella.

Rakastan Christien kirjoissa idyllistä vanhan englantilaiselämän kuvausta, joka luo lukiessa usein vahvoja mielikuvia. Perhe on suuri yksikkö sisaruksineen, kälyineen ja lankoineen, lapsia ja taloudenhoitajia unohtamatta. Sisäköt huolehtivat arkiaskareista, ja päivällinen katetaan aina ruokasaliin. Mukana on usein myös naapuri tai muu perhetuttava, yhteisöllisyys on vallitseva normi. Romantisoidun kuvauksen rikkoo rikos, ja herkullinen lukuelämys on valmis.

En ole tarkemmin pistänyt merkille Christien suomentajia,  mutta tämänkin teoksen kohdalla käännös ansaitsee kunniansa. Hercule Poirot viljelee kohteliaassa puhetyylissään ranskalaisfraaseja, joita ei ole koskaan käännetty (sepä olisikin huono ratkaisu, varsinkin kun tähän tyylikeinoon on totuttu), ja tämäkin ilmaisullinen keino tukee edellämainittua idylliä (ja kulttuurillisesti hämmentynyttä pientä belgialaista sen keskellä!).  Agatha Christien luomaan maailmaan hyppää erittäin mielellään aina uudelleen ja uudelleen.

Roger Ackroydin murhaa ei voi sivuuttaa puhumatta sen henkilögalleriasta. Tohtori Sheppard, kirjan nimihahmon lääkäri ja hyvä ystävä, toimii kertojana ja osallistuvana tapahtumien tarkkailijana. Hänen raivostuttavan utelias sisar Caroline on kylän juorukello, ja ensimmäisiltä sivuilta loppuun asti nainen onnistuu sekä viihdyttämään että kiihdyttämään lukijaa. Christien luomat naiset ovat kieltämättä tragikoomisia ja hiukan jopa stereotypioita, kunniakasta sukua olevat eritoten. He antavat miesten olla oikeassa, toimia perheenpäänä, säikkyvät suuria dramaattisia tapahtumia ja puhuvat suunsa puhtaaksi vain pakon alla. Caroline Sheppard on tässä yhteydessä varsin raikas rajoja rikkova persoona, mielipiteensä kysymättäkin julkituova ja mielestään aina oikeassa. En tiedä sen enempää 1920-luvun englantilaisnaisten habituksesta ja yleisesti hyväksyttävistä tavoista, mutta uskoisin Christien hiukan ravistelleen opittuja normeja.



Itse kuuluisuus Poirot on tällä erää vetäytynyt jo eläkkeelle kasvattamaan kurpitsoja, mutta vanhan salapoliisin palo ratkoa rikoksia pieniä harmaita aivosolujaan käyttäen on liian pinttynyt, eikä hän epäröi ryhtyä työhön nytkään.  Hänen henkilöllisyytensä selviää naapurustolle vasta Roger Ackroydin kuoltua, ja siihen asti etsivä nauttiikin väärän identiteetin suomasta julkisuus-vapaudesta.
Christien luoma maailma on oma paikkansa siinäkin suhteessa, että kylät ja kaupungit ovat monesti fiktiivisiä, niin myös tämän tarinan tapahtumapaikka King's Abbot. Paikkakunnalta löytyy kuitenkin juna-asema suoraan Liverpoolista, asema jonka puhelinkopista murhan tapahtuminenkin ilmoitettiin. Lippu  suoraan King's Abbottiin maksaa kannen aukaisun verran.

"Ja nyt, messieurs et mesdames", sanoi Poirot reippaasti, "jatkan siitä mihin jäin. Ymmärtäkää, että minä aion ottaa selville totuuden. Totuus, olipa se itsessään kuinka ruma tahansa, on aina etsijälleen merkillinen ja kaunis. Olen vanha, voimani eivät ole ennallaan." Tässä hän ilmeisesti odotti vastalauseita. "Kaiken todennäköisyyden mukaan tämä on viimeinen juttu jota milloinkaan tutkin. Mutta Hercule Poirot ei lopeta epäonnistumiseen."

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Anne-Maarit Koivuniemi - Muista minut


KIRJA. Anne-Maarit Koivuniemi - Muista minut. Atena, 2016. 194 s. Arvostelukappale.


Pelkästään kirjan nimi, Muista minut, herättää kaihoisia, surullisiakin tunteita; se on kuin kaino pyyntö johonkin ja jollekin, hatara toive, että muistisairauteen sairastunut läheinen ei koskaan unohtaisi minua. Niin vain väistämättä jossain vaiheessa tapahtuu.

Anne-Maarit Koivuniemen oma elämäntilanne mahdollisti omaishoitajaksi ryhtymisen, kun hänen molemmat vanhempansa saivat Alzheimerin diagnoosin. Kirja on tuosta ajanjaksosta eteenpäin kulkeva kertomus kokemuksista, joita lukija voi sivujen kautta myötäelää, ja nostaa samalla hattua rohkeudesta. Jokaisella vanhuksella ei ole tätä autuutta, eikä jokaisella lapsella mahdollisuutta olla isänsä ja äitinsä apuna tässä vaiheessa elämänkaarta. Ennen kaikkea Muista minut on kaunis ja herkkä tarina lapsen ja vanhempien elämästä, kun roolijako vaihtaa puolta.  

Alzheimer on saanut nimensä saksalaisen psykiatri Alois Alzheimerin mukaan, miehen joka julkaisi ensimmäisenä maailmassa tieteellistä aineistoa dementiasta. Hänen kollegansa Emil Kraepelin nimesi myöhemmin taudin Alzheimerin taudiksi (mielenkiintoista triviaali tietoa joka tuli vastaan, oli nimittäin pakko alkaa tarkistamaan, kuka henkilö taustalla on, koska sairauden nimi kirjoitetaan aina isolla alkukirjaimella). 

Huoli vanhuksen päivittäisestä pärjäämisestä on alati läsnä, ja sairastuneen ajatusmaailma sekä mielenmaisemat näyttyvät aina pienenä mysteerinä. Menneiden vuosikymmenten tapahtumat ja tämä hetki nivoutuvat yhteen kuin lankakerä, jonka pää on hukassa. 

"Olen tullut tietoiseksi, että Alzheimerin tauti on aina armollisempi kantajalleen. Läheinen jää auttamatta toiseksi. Minun muistoni ja menneisyyteni eivät ole muuttuneet. Katson vain toisin silmin tätä päivää tänään. Olen tullut omalla luvallani tähän asti heitä vastaan, mutta saan tehdä muistoillani mitä haluan."

Kirjailija ei kaihda tuoda esiin myös kohtaamiaan vanhuspalveluiden epäkohtia, joita selvittääkseen on suorastaan taisteltava. Voimavarat joutuvat koetukselle. Kehitettävää, mutta onneksi myös kiitettävää, riittää. 

Näistä asioista puhuttaessa tulee joka kerta mieleen ne numerot, joilla ennustetaan ikääntyvien määrää seuraavina vuosikymmeninä. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2030 yli 65-vuotiaiden määrä on yli 1,3 miljoonaa. Myös Koivuniemi tuo kirjan johdantotekstissä esille ennusteet, joiden mukaan n. 13 000 henkilöä sairastuu vuosittain dementia-asteiseen muistisairauteen - osa jää myös diagnosoimatta. Myös Eurooppalaisten ennusteiden mukaan muistisairaiden määrä kaksinkertaistuu vuoteen 2050 mennessä. Kun nämä tilastot ja ennusteet kirjoitetaan samalle taululle, tulee väkisin miettineeksi, miten jo nyt kritiikkiä osakseen saava ja puutteellinen vanhustenhoito tulee selviämään tästä kaikesta? 

Muista minut-kirjan lopussa on termistö, johon Alzheimer-potilaat omaisineen törmäävät. Kirja on erittäin suositeltava jokaiselle, sillä kaikki me vanhenemme, kuin myös läheiset ympärillämme. 

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille


ELOKUVA. Miss Peregrine's home for peculiar children, 2016. O: Tim Burton N: Eva Green, Samuel L. Jackson, Asa Butterfield, Judi Dench, Ella Purnell. 2h 7min.

Vuoden ensimmäinen katsottu elokuva! Olihan se jo aikakin. Tim Burton ei ole pettänyt kertaakaan, joten Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille oli juuri niin eriskummallinen kuin odottaa osasi. Ihana, vinksahtanut satu.

Tavallinen teinielämä teiniongelmineen on pian tulvillaan eriskummallisia asioita, kun Jake menettää isoisänsä hämärissä olosuhteissa. Asioiden outoutta ei tosin näytä pojan lisäksi huomaavan kukaan muu, vähiten yksioikoinen ja jopa välinpitämätön isä. Isoisä Abe tapasi kertoa tarinoita hirviöistä ja seikkailuistaan Jaken ollessa pieni, tarinoita joiden todenperäisyyttä vahvistivat vanhat, peltirasiassa olevat valokuvat. Kuvissa näkyi erilaisia lapsia, jotka Jake oppi tunnistamaan nimeltä; naamiokasvoiset kaksoset, leijuva tyttö, näkymätön poika. He olivat lapsia neiti Peregrinen lastenkodista.



Traagisen ja perin oudolta vaikuttaneen isoisän kuoleman jälkeen Jaken elämä muuttuu lopullisesti, eivätkä iäkkään miehen viimeiset sanat jätä poikaa rauhaan. Hänen on lähdettävä etsimään tuo tarinoiden lastenkoti Walesista, terapeutin ja isän myötäillessä matkan olevan järkyttyneelle lapsenlapselle tarpeellinen asian päätös. Closer.

Nykypäivänä on mahtava katsoa elokuvia, kun oikeastaan mikään visuaalinen ihmeellisyys ei enää yllätä. Kaikki on mahdollista erikoistehosteilla. Ei tarvitse enää ihmetellä miten tuokin on tehty, vaan voi keskittyä itse tarinaan, oli se miten erikoinen tahansa. Tällä kertaa silmäniloa riitti niin tytössä, jonka niskassa oli suu, kuin pojassa, joka näkyi vain jos hänellä oli vaatteet päällä. Se mitä kirjailija voi kuvailla sanoin, on toteutettavissa valkokankaalla liikkuvin kuvin. Enimmäkseen, ainakin.



Elokuva perustuu samannimiseen Ransom Riggsin kirjoittamaan romaaniin, joka on niittänyt arvioissa kiittäviä sanoja. En ole teosta lukenut, mutta mm. Rising Shadow-sivuston kuvauksen perusteella Burtonin ohjaus mukailee kirjan tapahtumia vähintään pääpiirteisesti. Romaani on saanut jo jatko-osan, joten mahdollisesti sen saa myös elokuva tulevaisuudessa. 

Uusia ja vanhoja tuttuja

Eva Green suorastaan loistaa roolissaan piippua polttavana lastenkodin johtajattarena, vaikka neiti Peregrinen saappaisiin olisi mainiosti kuvitellut myös Burtonin vakiokaartina toimineen Helena Bonham Carterin (näytteleeköhän nainen eron jälkeen enää ex-miehensä filmatisoinneissa, jää nähtäväksi). Eva Green oli nainen joka sai Bondin lahkeet tutisemaan (Vesper Lyndinä elokuvassa Casino Royal), joten hän kyllä onnistuu uskottavasti myös kaitsemaan laumaa kummallisia lapsia. Toinenkin Bondeista tuttu näyttelijä, M (Judi Dench) on eriskummallisten roolissa. Pahiksen nahkoihin epäilyksittä istuva Samuel L. Jackson kruunaa vielä elokuvan katselukokemukseksi, jossa konkarinäyttelijät tuovat mukaan jotain tuttua. 


Aasinsilta vie väkisin ajatukset X-Meniin, jossa joukolla ihmisiä on erityislaatuisia kykyjä. Heitä suojelee yksi vahva hahmo, sillä maailma ei ole koskaan turvallinen normaalista poikkeaville. On salaisia paikkoja ja pahoja tyyppejä, jotka haluavat viedä erityislaatuisilta jotain (pahimmillaan hengen). Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille ei ole lastenelokuva, mutta superkykyjä rakastavien lapsenmielisten aikuisten elokuva sitäkin enemmän.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Tiina Hautala - Aaveiden kaupunki

KIRJA. Tiina Hautala - Aaveiden kaupunki, Kummitustarinoita Vaasasta. Kuvitus Suvi Kari. Haamu-kustannus, 2016. 77 s. Arvostelukappale.

Heräsimme viime viikolla yhtenä aamuyönä siihen, että keittiöstä kuului kirskuvaa rätinää, kuin jokin lasi hajoaisi. Mies meni katsomaan, mutta mitään ei näkynyt. Hetken päästä tuo ääni kuului uudestaan. Tiskipöydällä ollut tyhjä juomalasi oli ainoa mahdollinen äänenlähde, mutta vieläkään se ei ole pirstaleiksi räjähtänyt (olen sitä odottanut tapahtuvaksi siitä lähtien).

Muutama minuutti tämän jälkeen jostain alkoi kuulua hiljaista musiikkia. Ihmettelimme jälleen, minä jo täysin unenpöpperöstä valpastuneena. Paljastui, että miehen puhelimesta kuului erään mobiilipelin tunnusmusiikki, vaikkei se ollut edes päällä. Empä saanut unta uudelleen ihan heti.

Asumme tällä hetkellä vuonna 1956 valmistuneessa talossa, jonka rakentaja on tänne myös kuollut. Aihetta kummitusjuttuihin siis riittäisi, varsinkin kun vanha talo paukkuu ja narisee muutenkin aika lailla. En kuitenkaan osaa pelätä kotona, villistä mielikuvituksesta huolimatta, ja tuo viime viikkoinen on tähän astisista äänihavainnoista merkillisin. Ei siis tarvetta soittaa Ghostbusterseille.

Rakastan kummitusjuttuja, niiden kulttuuriperinnöllistä antia sekä kertojan ja kuuntelijoiden muodostamaa kihelmöivää tunnelmaa. Jo pienenä meille lapsille kerrottiin mökillä kynttilänvalossa jännittäviä tarinoita, joten tartuin intomielin viime vuonna ilmestyneeseen Aaveiden Kaupunkiin.

Vaasassa riittää sukupolvelta toiselle siirtyneitä tarinoita, ja niistä kymmenen on koottu näihin kansiin. Urbaanilegendojakin kerrotaan, ja kirja herättää kieltämättä mielihalun päästä käymään mainituissa paikoissa (mikä kulttuurikierros se olisikaan!). Luin viime vuonna Marko Hautalan Kuiskaavan tytön, jonka yhtenä tapahtumapaikkana on Vanhassa Vaasassa sijaitsevat Pyhän Marian Kirkon rauniot. Paikkakunnalle sattuneella pikaisella visiitillä oli pakko päästä katsomaan, kuinka todelliset rauniot eroavat omaan mieleen piirtyneistä maisemista kirjaa lukiessa.

Tiina Hautala kirjoittaa osuvasti Aaveiden Kaupungin esipuheessa, kuinka aavetarinoiden taika on nimenomaan kerrontatilanteessa. Äänenpainot, kertojan taitavuus, läsnäolijoiden yhteinen kokemus... Hän tuo esille, kuinka kummitustarinat ovat Suomessa siinä mielin erikoista kansanperinnettä, että ne ovat pysyneet voimakkaasti suullisen kerronnan varassa.  Tämä tuo heti mieleen kymmenvuotiaan itseni, joka niskakarvat pystyssä kuunteli sukulaisen kertomasta hiihtoretkestä eräkämpälle, jonka sisälle koiria ei saatu tulemaan.

"1980-luvulla Suvilahden rantametsissä oli useita autiotaloja, jotka jo olemukseltaan muistuttivat kauhuelokuvien tapahtumamiljöötä. Ränsistyneet talot, joiden rikkikivitetyt ikkunat tuijottivat mustempina kuin ympäröivä hämäryys, vetivät puoleensa. Ja kun vielä lapsia erityisesti kiellettiin menemästä autiotalojen läheisyyteen, oli kiehtova yhtälö valmiina.Kuokkamummon läheisyyden saattoi kuulemma aistia siitä, että ilmassa alkoi tuoksua vahva perunakellarin haju."

Juuri tuossa kerronnassa on tämän kirjan osalta onnistuttu, ja se jättää lukijalle ilmaan leijuvan mystisen verhon, tuon joka saa mielen painiskelemaan järkivaihtoehtojen ja epävarmuuden välillä.

"Moni metsäpoluilla kulkenut tunsi kihelmöintiä lapaluidensa välissä ja tarvetta vilkuilla olkansa yli.Ja tuntee nolosti edelleen, kun nyt aikuisena liikkuu seudulla.Lapsuuden möröt eivät helpolla irrota otettaan."

Minkälaisia kaupunkitarinoita teidän paikkakunnalta kerrotaan?

lauantai 11. helmikuuta 2017

Týr - Valkyrja

LEVY. Týr - Valkyrja, 2003, Metal Blade. www.tyr.fo
Näin viime yönä unta, että blogin nimi oli Savumiekka. Ilmeisesti kirjoitin suurista sankaritaruista, viikingeistä ja hurjista taisteluista. Jotain yhtymää todelliseen maailmaan saattoi olla sillä, että kehuin juuri eilen ystäville illanvieton aikana färsaarelaista hevibändi- Týriä.


Kohta kaksikymmentä vuotta sitten perustettu Týr tuli allekirjoittaneelle tutuksi vasta viime vuonna, kun löysin Blood of Heroes-kappaleen vahingossa Youtubesta. Kuunteluun päätyi sen sileän tien viikinkimetalliyhtyeen vuonna 2013 ilmestynyt albumi Valkyrja.

Kitaristi-laulaja Heri Joensenin kuulas ääni on ehtaa kamaa arktisten tarujen tulkitsemiseen, enkä malta olla käyttämättä adjektiiveja routainen ja  karu melodioistakaan puhuttaessa. Olen myyty ja kyytissä, mennään!

Avausraidan aloittaa jo mainittu Blood of Heroes, jonka aikana tekee mieli vääntää naama irvistykseen ja heijata kättä kämmen nyrkissä ees taas. Radioystävällinen, sanoisinko. Mare of My Night kertoilee naisen kanssa koetuista kauhun ja nautinnon öistä (eikös ne niitä aina), ja Hel Hath No Fury tempaisee poljennollaan kunnon fiiliksiin. The Lay of Our Love rauhoittaa menon hetkeksi, balladi jossa duetoi Leave's Eyes-yhtyeen Liv Kristine. Tyyntä myrskyn päätteeksi ja sen edellä, pakko myöntää että olisin voinut keikkua myrskyn aallokoilla ilman tätäkin. Vajaan neljän minuutin ajan on tylsää.

Yksi kiinnostavimmista ja helpoiten mieleen jäävistä on ehdottomasti Nation, kappale jossa yhden lauseen kertosäe voisi kiteyttää kait jossain määrin koko folk musiikin; Dreams that hold a nation. Fäärinkieltä kuuluu sekä pätkissä että kokonaisina kappaleina, mikä vain vahvistaa albumin kerronnallista tunnelmaa.

Mytologioissa valkyriat olivat sodanjumala Odinin kuolemanhaltijattaria, ja albumin nimikkoraita muinaisnorjan kielellä maalaileekin kuolonhetkistä taistelukentiltä. Tämä on toinen albumin yli seitsemän minuuttia ylittävistä biiseistä, joskin ainoa bändin oma, toisen ollessa bonustrackina löytyvä Pantera-cover Cemetery Gates. Toisena lisäraitana löytyy niin ikään Iron Maidenin Where Eagles Dare, ja pakko todeta etten oikein ymmärrä näiden mukanaoloa, väheksymättä niiden tasoa. Kokonaisuus rikkoutui. Se siitä hulmutukkaisesta viikinkitunnelmasta viimeistään siinä vaiheessa, kun Cemetery Gates alkaa. Päätän vastedes oman kuuntelun jo Valkyrjan kohdalla.

Albumia on helppo kehua, vaikkei se suoranaisesti tajuntaa räjäytä. Yksittäisistä kappaleista Lady of the Slain voisi kuitenkin olla se, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle. Henkilökohtaisesti fanitan myös, jos musiikissa sekoitetaan eri kielistä lyriikkaa silloin, kun sillä on kappaleiden tarinoiden kannalta jokin pointti, kuten nyt. Valkyrjan tuomaan fiilikseen taitaa syntyä riippuvuus, joka pakottaa palaamaan äärelleen yhä uudelleen.

Saatan heilutella savumiekkoja ensi yönäkin.

1. Blood of Heroes - 3.41
2. Mare of My Night - 3.55
3. Hel Hath No Fury - 3.26
4. The Lay of Our Love - 3.47
5. Nation - 4.04
6. Another Fallen Brother - 4.04
7. Grindavisan - 4.10
8. Into the Sky - 2.56
9. Fanar burtyur brandaljoo - 3.38
10. Lady of the Slain - 4.32
11. Valkyrja - 7.31
12. Where Eagles Dare - 6.26
13. Cemetery Gates - 7.25

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Tammikuun kooste



Täysin suunnittelematta tammikuusta tuli varsinainen suomalaisten miesten kuukausi. Luettujen kirjojen tekijät olivat Mauri Kunnas, Jorma Laitinen, Pentti Holappa ja Mikko Kalajoki. Genreihin lukeutui lastenkirja, runoteos ja kaksi romaania, viihdyttävän toisistaan poikkeava joukkio. Jokainen näistä kirjoista löytyi omasta hyllystä, ja jokainen on ehdottomasti myös uudelleenluettavissa joskus myöhemmin. Sivuja kertyi yhteensä 1055.

Koiramäki vei 1800-luvun maalaisidylliin, ja Pajunkissaretkellä oli retki niin luontoon kuin ihmismieleen. Ystävän muotokuva antoi roisin mutta herkän näkökulman kiellettyyn ihmissuhteeseen, eikä Miesmuistissa vältytty juuri miltään, mikä voi elämän ruuhkavuosina mennä pieleen. Kirjat on kirjoitettu 90- ja 2010-luvuilla, vain Kalajoen teos on uutuus tältä vuodelta. Kustantajien joukossa on WSOYn ja Otavan lisäksi myös rovaniemeläinen Väyläkirjat. Jo aiemmin tammikuussa suunnittelin tarttuvani tänä vuonna useammin niin Lapista kertoviin kuin lappilaisten kirjailijoiden teoksiin, joten oli hauska jälkikäteen huomata Wikipediasta myös Mikko Kalajoen olevan lähtöjään "pohjoisen poikia"!



Sata suomalaista-haasteen viisi ensimmäistä kulttuuripostausta kertyi omalta osalta kirjojen ja yhden tv-sarjan muodossa (ajattelin koota varsinaisen aihesana- yms. infografiikat vuoden lopussa). Muista osallistujista 

Ja kaikkea muuta-blogin Minnan postauksissa vieraillaan Espoon musiikkiopiston 20v. juhlashow-teatterissa ja kuunnellaan Paavo Nurmen tarina äänikirjana. Tomi Björckin ravintolasta syntyy niin luku- kuin makukokemus (nyt harmittaa, etten asu Helsingissä, tuli nimittäin nälkä), ja Remeksen Kiirastuli käsitellään Ylen 101-kirjaa hankkeessa. Christine Thorelin fantasia aikaansai mielenkiintoisia ajatuksia, ja Peffateatteri eli Tatu & Patu-elokuva symppiksen Toto-pojan kanssa poiki leffa-arvosteluvideon. Finlandia-ehdokkaanakin ollut Lopotti herätti moninaisia ajatuksia.

kuvat @Minna Vuo-Cho / Ja kaikkea muuta

Lukuaikaa etsimässä-blogin Mervi tutustui Suvi Piiroisen esikoisdekkariin ja 1920-luvulle vievään romaaniin ennestään tutulta kirjailijalta. Postuumisti julkaistun Seita Vuorelan Lumi-teoksen tarina maahanmuutosta oli Mervin mielestä hiukan epäuskottava lopultaan, ja sisälsi suomalaisten näkökulmasta lähteviä stereotypioita.

kuvat @Mervi / Lukuaikaa etsimässä
Oksan hyllyltä-blogin Marika kirjoittaa visuaalisesti upean näköisestä, 1920-luvun Helsingistä kertovasta tietokirjasta, jonka kansi tuo kieltämättä mieleen vanhat elokuvajulisteet. Taidevalokuvien ympärille syntynyt, päiväkirjamerkinnöillä tarinaa kertova Paflagonian perilliset on surumielinen ja outo lukukokemus. Ensitutustuminen Johanna Sinisalon tuotantoon käy autossa työmatkoilla kuunnellun Enkelten verta-äänikirjan myötä.

kuvat @Marika Oksa / Oksan hyllyltä
Lukutoukan kulttuuriblogin Krista tarttui tänä vuonna ilmestyneeseen nuorten jännäriin, jota voisi suositella myös aikuisille lukijoille. Humoristinen esikoisromaani sai hyvälle tuulelle, ja toinen debyyttiteos herätti kaihoisia mutta kauniita lukutunnelmia. "Kirjakevät on vasta aluillaan, mutta tuntuu että näitä hienoja esikoisromaaneja on jo nyt tullut useampi".

kuvat @Krista Airola / Lukutoukan kulttuuriblogi

Kotimaisen kulttuurin inspiroiva tarjotin on näiden bloggausten myötä katettu!

maanantai 30. tammikuuta 2017

Mikko Kalajoki - Miesmuisti

KIRJA. Mikko Kalajoki - Miesmuisti. WSOY, 2017. 286s.
Ennakkokappale kustantajalta.

Välittömästi kirjan lukemisen jälkeen päässäni alkoi soida Leevi and the Leavingsin Kaupungin tavoitelluin remonttimies. "Se on sotkenut itsensä/ ja saanut tapetit seinään väärinpäin." Samanlaisella kohelluksella rintamamiestalon raksahommiin lähtee myös Miesmuistin pääsankari Arto Tiensuu, vasaraan tottumaton humanisti. Talo- ja muuttohaaveiden ohessa vaimo nalkuttaa, lapset mekastaa, pomo on egokeskeinen mulkvisti eikä töitä pääse karkuun edes vapaa-ajalla (jolloin pitäisi rempata). Kaiken lisäksi lastentarhan hoitajan sorja olemus häiritsee keskittymiskykyä, ja toiseen kivekseen on ilmestynyt epämääräinen pahkura. Nyt jos koskaan mies tarvitsee olutta.

"Äitien synnytyksenjälkeinen masennus on Pälvin mukaan vakava ja vaiettu ongelma. Ajattelen kysyä Pälviltä, onko se koskaan miettinyt millaisessa sumussa tasa-arvouskoon kasvatetut nykymiehet joutuvat tarpomaan synnytyksen jälkeiset kymmenen vuotta. Pitää jaksaa sekä luolamiehen rooli että pehmoisän tontti, täytyy käydä töissä, huoltaa autot, metsästää ruuat, kyntää pellot ja rakentaa talot, ja sen lisäksi vaihtaa vaipat, soseuttaa perunat, nukuttaa lapset, imuroida asunto, lukea ääneen kehittäviä kirjoja, antaa tilaa parisuhteelle ja hoitaa kaikki samat hommat kuin äidit ennen, paitsi paremmin, koska miesten pitää todistaa naisille jotain."

Taskulämpimän pilsnerin ja kylmän pizzan makuinen äijäproosa jaksaa aina naurattaa, mutta Miesmuisti tarjoaa muutakin. Samankaltaista hekottelua miehisestä toilailusta tarjosi Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, ja odottelinkin tarinan alkutaipaleella sekä takakannen esittelytekstin perusteella samankaltaista lukukokemusta. Tragikomiikan rajat kuitenkin rytkyvät kauhistuksen puolelle, kun Arton elämänviiva alkaa kaartaa pahasti vinoon. Sen kummemmin en juonen kulusta halua paljastaa. 

En malttanut olla lukematta omalle siipalle katkelmia sieltä täältä, ja välitön johtopäätös oli, ettei elo suomalaisena miehenä ole suinkaan niin yksiselitteistä. Tässä tarinassa avio-ongelmiin ei ole tarjolla terapeuttia, remonttifirmoihin ei tuhlata vaan tehdään itse ja lääkäriinkin mennään vasta, kun epätietoisuutta ei yksinkertaisesti enää kuuppa kestä. Urologin ei myöskään soisi olevan nainen (kumihanskat kädessä).
"Juon pojilta salaa oluen ja laitan iltapalaksi karjalanpiirakoita. Kerkko haluaa keskustella Ankkalinnan henkilöhahmoista ja niiden luonteista. Sanon pitäväni eniten Akusta ja Hessusta, koska niille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista yllättävää toisin kuin Mikille, joka on mielestäni turvallisuushakuinen ja tylsä tyyppi. Kerkko myöntää seikan. Se sanoo huomanneensa, että hiiret kuvataan usein lastenkirjoissa ja ohjelmissa melko vakavina. Siksi olen alkanut vanhemmiten arvostaa prätkähiiriä, se toteaa mietteliäästi koko neljän ja puolen vuoden elämänkokemuksellaan. Joel ei ota kantaa asiaan, mutta haluaa toisen kaljalanpiilakan."
***

"Ei siinä selittää auta/ on purettava myös koko kylppäri kuitenkin/ käy siihen sorkkarauta/ mä sillä puran vessat ja kylppärit muidenkin" - Leevi & the Leavings

lauantai 28. tammikuuta 2017

Pentti Holappa - Ystävän muotokuva



KIRJA. Pentti Holappa - Ystävän muotokuva. WSOY, 1998. 480 s.  Oma ostos.
"Päätöksen tehdessäni tiesin vallan hyvin, etten pystyisi sitä pitämään. Olihan suhde Asseriin ylittänyt elämässäni kaiken kohtuuden juuri siksi, että hänen tahtonsa pyyhkäisi olemattomiin minun alkuperäiset aikeeni. Unohdin ne niin kuin niitä ei koskaan olisi ollut. Mikä nautinto! Hän piirsi minulle minut."
Pentti Holappa, ei kirjailija vaan samanniminen tämän kirjan kertoja, kirjoittaa romaania lupaavasta taiteilijasta, ystävästään Asser Vahosta. Eletään sodan jälkeistä aikaa, ja Suomen rakentaessa identiteettiään tuhkasta jossain taustalla, nuoret miehet kasailevat minuutensa palikoita ymmällään kaikesta uudesta. Asserin tarinaa kuvaillessaan Pentti tulee peilanneeksi sivuille myös itsensä, eikä henkinen haparointi jää lukijalta huomaamatta. Elämä nuorena homomiehenä ei ole helppoa.
"Mekin kuuluimme Suomen kansaan, mutta vannon, ettemme menneet niiden paarien kunniavartioon. Silti historia kosketteli myös Asseria ja minua, eikä vain kosketellut, se virtasi meidän lävitsemme. Olimme historian lapsia, tai kenties sen epäsikiöitä."
Ystävän muotokuva voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1998. Se on uskalias ja rakenteeltaan mielenkiintoisella tavalla poikkeava. Miesten välinen seksuaalinen kanssakäyminen oli tarinan tapahtuma-aikaan kriminalisoitu, ja (mikä itseäni järkyttää jotenkin eniten) Suomessakin tautiluokituksessa jopa vuoteen 1981 asti. Holappa uskalsi ottaa kiinni aiheesta, josta taidettiin hiukan hyssytellä vielä 90-luvun kirjallisuudessakin, joten teosta voitaneen sanoa siinäkin mielessä merkittäväksi edelläkävijäksi. Se miksi Holappa kiusaa lukijaa nimeämällä päähahmon itsensä mukaan, antaa kirjalle oman lisämausteensa. Tarinaa kertova Pentti Holappa puhuu "sinulle", ja painii oman minänsä ja "minän" välillä niin ahkerasti lainausmerkkejä viljellen, että alussa meinaa punainen lanka kadota. Takakannen sulkeuduttua vyyhti on kuitenkin selvä, kaikessa järjettömyydessäänkin (kuulostaa sekavalta, eikö totta? ;D).

On mahdotonta jättää huomiotta, missä valossa naiset pääosin esitetään; rienattuina, alistettuina antajina eikä liioin ottavassa asemassa, lauseen moninaisessa merkityksessä. Maskuliininen maailma korostuu, mutta lievälle misogynialta haiskahtavalle asenteelle oli mahdoton kuitenkaan suuttua. Pinnan alla kuplii ja sakkaa. Pentti elää todellisten tunteidensa etäpesäkkeenä ja rakkauden kohteensa armoilla kuin mielipuoli. Itsensä kieltäminen ja ahdinko saavuttamattomasta ovat ajattomia tunteita, joten tarina voisi sijoittua myös nykypäivään. Loppujen lopuksi kirja tuntui jopa surulliselta.

Hetkittäisestä epäolennaisesta jaarittelusta huolimatta Ystävän muotokuva on mielenkiintoinen lukukokemus. Se on ristiriitainen, eikä päästä helpolla. Se on vuoroin katkeraa tilitystä, raiteiltaan karkaavaa ajatustenvirtaa ja hekuman kuvausta intohimon huumaavimmalla hetkellä. Lukijalle koituvien tunteiden kaari on väreiltään riemunkirjava: alun hölmistys ja räikeys nousevat korkeimmalle huipulleen, jolla alkaa häämöttää ymmärrystä. Laskusuunnan koittaessa tulevat myötätunto ja sympatia. Miten käy ihmisen, joka ei voi olla vapaasti oma itsensä?
"Näytin entiseltä mutta olin toinen. Vasta vähitellen pitkinä yksinäisyyden vuosina minä palauduin aikaisempaan mitättömyyteeni. Sitä tapahtumaketjua sanon rappioksi."

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

5 syytä katsoa Sykettä

Alkuperäiskuva: @Yle / Syke
Sairaaladraama Sykkeen neljäs, Yle Areenassa nähtävillä oleva toistaiseksi viimeinen kausi piti ahmaista kahdessa päivässä. Nyt menneitä muistellen on hyvä listata syyt, miksi voisin katsoa traumapolin tapahtumat vaikka saman tien uudelleenkin (ja peukut sekä pottuvarpaat pystyssä toivoen, että jatkoa on luvassa tulevaisuudessa).

1. Hahmojen kirjo
Kuten pidempään kestävissä sarjoissa yleensäkin, päähahmot tulevat tutuiksi, heidät oppii tuntemaan, ja suurin hupi on spekuloida tulevia tapahtumia (yksin tai yhdessä!). Näin on Sykkeenkin kohdalla, ja erityisesti viimeisimmän kauden päätteeksi. Pehmeneekö kyynistynyt, kovakuorinen Iiris koskaan? Miten käy johtoportaan diktaattorille? Näyttelijäkaarti ei voisi parempi olla, ja naisnelikon esittämien hoitajien kaltaiset henkilöt voisivat tulla vastaan tosielämän sairaalassa koska tahansa.
Spoilaamatta neljännen kauden loppuhuipennuksia ja juonenkäänteitä, moni henkilöhahmoihin liittyvä kysymys jää avoimeksi, joihin viides kausi pystyisi vastaamaan. 

2. Sarjan herättämä puhe
Lähipiirissä on useita hoitohenkilökuntaan kuuluvia, joiden suusta oli mielenkiintoista kuulla jyrkkiäkin mielipiteitä erityisesti Sykkeen alkuaikoina. Itse koukutuin välittömästi sarjan alkaessa, sairaaladraamat ja -jännärit kun ovat ehdottomasti yksi lempigenreistä. Tuotanto/markkinointitahon järjestämä lääketieteellisten virheiden etsintä-skaba oli aikanaan hupaisa veto, voin kuvitella sen innon millä kandit ja muut malttamattomat virheenetsijät ovat yksityiskohtia jaksoista kytänneet. Some pursuaa sarjan ympärillä käytävää keskustelua, sen lisäksi että puskaradio soi. Huippua!

3. (Taitavasti tehty) Miljöö
Tapahtumapaikkana sairaala on potentiaalinen mitä erilaisimmille sattumuksille. Sujuupa kaikki ongelmitta tai menee totaalisesti pieleen, tarinan kannalta molemmat toimii (lääkärit onnistuu ja ei onnistu). Sykkeen studion perusteella on helppo luoda mielikuva päätapahtumapaikan pohjapiirroksesta. Juuri neljännellä kaudella taisi näkyä tähän mennessä eniten myös sairaalan ulkopuolista ympäristöä, kun Iiris siirtyi traumapolilta ensihoitajaksi ambulanssiin. 

4. Se Draama (isolla Deellä)
Olen aina pitänyt siitä, kuinka jaksoissa esiintyvien potilaidenkin ympärillä (päähahmojen lisäksi) on aina pieni tarina, se inhimillinen kosketuspinta johon katsoja voi tarttua ja samaistua. Sairaala on paikka, jonne kuka tahansa voi joutua koska tahansa, ja kukapa meistä ei olisi kokenut joko omaa tai läheisen sairastumista, pientä tai suurta. 

5. Kotimaisuus 
Taputukset suomalaiselle konseptille! Syke on käsikirjoittaja Petja Peltomaan toteunut haave, jonka oikeudet on myyty myös Ruotsiin, ja Saksassakin on esitetty dubattua versiota. Suomalaista viihdeosaamista on turha parjata ainakaan tämän sarjan kohdalla! :D

maanantai 9. tammikuuta 2017

Jorma Laitinen - Pajunkissaretkellä


KIRJA. Jorma Laitinen - Pajunkissaretkellä. Runokokoelma, Väylä, 156 s. 2013. Lahjaksi saatu


Runojen minä pohdiskelee elämän suuria kysymyksiä, hetkittäin hengellisessäkin valossa. Luonto tekee vaikutuksen, ihmismielestä löytyy monta tasoa, ja myös suru sekä kaipaus ovat läsnä. Kokonaisuutena Pajunkissaretkellä voisi olla läpileikkaus yhden ihmisen kokemuksista, ehkä vuodesta tai pidemmästäkin ajasta, mutta runot toimivat yksilöinäkin.

Jorma Laitinen on rovaniemeläinen psykiatri, jonka ihmismielen tuntemuksen voi halutessaan nähdä runoistaankin. Syvempien ajattelun tasojen tutkiskelu on kuitenkin herkkää ja rauhoittavaa. Mieleen jäi erityisesti runo, jossa puhumisen tärkeys tuodaan esille. Psykiatri jos kuka tietää sanoa, kuinka avautuminen on avain henkisesti helpompaan olotilaan. 

"Vielä on aikaa. Tule!
On paahtoleipää, siianmätiäkin.
Puhutaan asiat jottei kitkerä vanhuus
harventaisi hiuksia päästämme,
nyhtäisi niitä vähiäkin."

Pidin eniten lapsen tarkkailusta syntyneistä säkeistä, joista hehkuu lämmin ja herttainen isä-lapsi suhde. Elämä on lapselle vielä huoletonta seikkailua, ihmeitä ja uusia asioita vailla aikuisten maailman rajallisempia sääntöjä. Aikuinen on noihin raameihin jo asettunut ja tottunut, mutta löytää takaisin omiin lapsuusmuistoihin sivustakatsojana. 

"Lumileikkien aurinkomajasta
läheltä lapsi katsoo,
minä muukalaisuuttani
etäältä salaa kaipaan."

Uskon, että Laitisen runot ovat erityisesti vanhempien lukijoiden mieleen, sillä elämänkokemus huokuu tapahtumista. Samaistumispinta jos mikä tuo runon lähemmäksi lukijaansa. Pajunkissaretkeltä jää rauha. Tuntuu, ettei ole kiire minnekään. 

perjantai 6. tammikuuta 2017

Mauri Kunnas - Koiramäki


KIRJA. Mauri Kunnas - Koiramäki, Otava, 1996. 133 s. Kokoelma kolmesta sarjan ensimmäisestä teoksesta: Koiramäen talossa, Koiramäen lapset kaupungissa ja Koiramäen talvi. Lahjaksi saatu
"Eletään 1800-lukua, sitä aikaa kun ei vielä ollut sähkövaloa, televisioita, supermarketteja, traktoreita, muoviämpäreitä, ruuhka-aikoja, sukkahousuja eikä paljon muutakaan tavaraa, minkä keskellä me elämme nykyään."

Koiramäen perhe on idyllinen ja uuttera joukko mitä mielenkiintoisimpia persoonia. Jo heti ensimmäinen aukeama luo visuaalisesti ja sanallisesti maailman, johon voisin muuttaa samantien, mikäli se olisi mahdollista. Menneiden aikojen ajankuvaa ei voisi lapsille tätä paremmin maalailla, ja myös aikuinen viihtyy Kunnaksen tarinoiden pauloissa. Suomalaisuus, yhteishenki ja elämän pienistä riemuista nauttiminen eivät ole tarkoituksen makuisesti alleviivattuja, mutta hyvinkin esiintulevia piirteitä jokaisella sivulla. 

Vanhojen aikojen tavaroita on nimetty kuviin muun kerronnan ohessa ja selitetty, mitä kullakin on aikoinaan tehty. Melkein jokaisessa Mauri Kunnaksen kirjoista kertovassa tekstissä mainitaan yksityiskohtaisuus, eikä sitä voi nytkään jättää huomiotta, niin omaleimaisesta ja lukukokemukseen iloisesti vaikuttavasta piirteestä on kyse. 


Myös suomenhevoset ovat Koiramäen tarinoissa esillä, ja niiden tärkeydestä perheelle kerrotaan upeasti. Historian hahmoista J.V. Snellman, Akseli Gallen-Kallela ja Zacharias Topelius ovat mukana muunneltuine Koiramäki-nimineen, samaan tapaan kuin Aku Ankoissa; maisteri W.J. Selmann, taiteilija Galle Axelsson nuorempi sekä ylioppilas Z. Toopeli.

Koiramäkeläisten elämä aika tuo perspektiiviä nykypäivän elämäntapoihin ja asumiseen. Maatilalla kolme sukupolvea isovanhemmista lapsenlapsiin jakaa kodin työt, elää omavaraistaloudessa, ja nauttii lopulta korjaamistaan työn hedelmistä yhdessä. Kunnas ei suinkaan ole jättänyt pois vastoinkäymisiä tai haasteellisia tilanteita, kaikki otetaan vastaan ja selvitetään. Hahmot ovat fiksuja ja maalaisjärjen omaaavia, jopa esikuvallisia.

Yksittäiset hahmot isoissa joukkokuvissa ovat yksi Kunnaksen kirjojen suola

En koe yhtään liioittelevani sanoessa, että taitava vesivärikuvitus, hassujen asioiden bongailu, hymyilemään saava humoristinen kerronta ja ajattomuus tekevät kirjailijan teoksista ihan ehdoitta parhaita kotimaisia lastenkirjoja. Tämäkin kokoelma kulkeutui minulle sukulaiselta, lapsena näitä luettiin ja selailtiin serkkuporukalla kesämökkireissuilla, sekä lainattiin ahkerasti kirjastosta. Parin vuosikymmenenkään jälkeen ihastelu ei ole vaiennut tai muuksi muuttunut. 

Korkkaan tällä kulttuurihaasteen  #satasuomalaista2017 omalta osaltani alkaneeksi.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Sisun ja saunan tuoksuinen haaste: Sata suomalaista!

Kulttuurin suurena ystävänä on hykerryttävää seurata, mitä kaikkea Suomen juhlavuoden kunniaksi onkaan keksitty. Tapahtumia ja ohjelmia riittää, ja jokaiseen makuun varmasti jotakin. Eilen auennut Kirjojen Suomi on yksi itselle läheisimmistä, ei pelkästään osallistumisen vuoksi, vaan myös aiheensa puolesta. Kirjallisuus on ollut henkireikä monia vuosia, ja tulee sitä varmasti vastaisuudessakin olemaan. 

Halusin tämän lisäksi keksiä jotain erikoista omaan blogiin:

alkup. valokuva: Pauli Turpeenniemi Photography
Säännöt
- Postaa blogiisi vuoden 2017 aikana suomalaiseen kulttuuriin liittyvistä aiheista 100 postausta, ja merkitse ne tunnisteella #satasuomalaista2017. Blogiartikkeleiden aiheet voivat olla yksinomaan kirjoista tai kirjallisuudesta (esim. sata luettua suomalaista romaania/lastenkirjaa), mutta myös muista kulttuurikokemuksista, kuten teatterista, musiikista tai tapahtumista -vaikka näistä kaikista yhteensä. Mikä vain sopii kyseiseen teemaan (kulttuuria se on kotimainen ruokakulttuurikin, urheilua ja muita ilmiöitä unohtamatta). 

- Ilmoita blogisi osallistumisesta kommenteissa. 

- Vuoden viimeisenä kuukautena kaikkien osallistujien kesken arvotaan jotain mukavaa, kotimaista tietenkin! :)

- Tässä haasteessa kulttuuri on ennen kaikkea (suomalainen) kokemus, kaikkien saavutettavissa ja nautittavissa. Kulttuurikokemus voi olla parasta jaettuna, mutta ylhäisessä yksinäisyydessä nautittu hetki esim. juuri kirjallisuuden parissa on yksi lempiasioista, joita itse tiedän ;)

Onnea 100-vuotiaalle Suomelle ja suomalaisille!

tiistai 3. tammikuuta 2017

Kirjabloggaajat mukana Ylen juhlavuosi-hankkeessa!


Minkälainen mielikuva Suomesta syntyisi, jos ulkopuolinen saisi luettavakseen 100 maamme kirjaa, yhden jokaiselta itsenäisyytemme vuodelta? Ajatuksella on mukava leikitellä Ylen lanseeraaman kirjallisuushankkeen yhteydessä, joka avautui tänään ja kestää koko vuoden 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Lista valituista teoksista löytyy Kirjojen Suomi-sivustolta. Kuluvan vuoden teos valitaan myöhemmin tänä vuonna. Myös itselläni on kunnia olla mukana, kun kirjabloggaajat osallistuvat raadin valitsemien teosten läpikäyntiin, kukin oman arvonnassa saadun vuoden mukaisesti.

Valittujen kirjojen lista on herkullisen monipuolinen, niin kuin me suomalaisetkin. Hanke kannustaa tutustumaan kotimaiseen kirjallisuuteen, ja valtaosa teoksista on luettavissa ilmaiseksi sivuston kautta. Kieltämättä houkuttelee tutustumaan moneenkin, varsinkin kun samaan aikaan keskustelua voi käydä ja seurata laajalti: tulossa ovat kirjakohtaiset podcastit, Aamu-Tv:n keskustelut ja sosiaalinen media omalla tunnisteellaan. Yhtä suurta lukupiiriä! ;) Kirjojen Suomen kummeina toimivat Antti Tuuri, Riku Rantala, Kauko Röyhkä, Maija Vilkkumaa, Sanna Stellan, Juha Itkonen, Emmi Itäranta ja Maryan Abdulkarim. 19.1 alkavat verkkolukupiirit käynnistää näyttelijä-käsikirjoittaja Stellan. 

Sain vuoden 1957, ja kirja on vuorossaan myöhemmin syksyllä. Järjestys lähtee etenemään viime vuonna ilmestyneestä teoksesta taaksepäin, aina vuoteen 1917 asti. Voinen puhua kaikkien mukana olevien kirjabloggaajien puolesta, kuinka kutkuttavan mielenkiintoinen, jännittävä ja upea projekti tässä onkaan! 

Kielemme, kirjailijamme ja kirjamme ovat kaiken sen arvoista. Lukuiloa!

Jari Peltonen - Kylmälän murhat: Sokea hieroja

KIRJA. Jari Peltonen - Kylmälän murhat: Sokea hieroja. Otava, 2016. 125 s. "Meillä on siis vainaja ilman mitään papereita. Mies on...