16.10.2017

Maalaavat näyttelijät: Sir Anthony Hopkins

Henkilön Anthony Hopkins (@anthonyhopkins) jakama julkaisu


Vaikka Sir Anthony Hopkins säilyy ikuisesti mielessäni Hannibal Lecterinä, on aateloidusta näyttelijäkonkarista kuoriutunut viime vuosien aikana myös mielenkiintoinen taiteilija, jonka seuraamista ei voi jättää väliin. Pian 80 vuotta täyttävä Hopkins on ahkera Instagramin käyttäjä, ja julkaisee tilillään kuvia huikaisevan värikylläisistä teoksistaan. Primitiivisiksi kuvailemiaan töitä on ollut esillä jo useissa näyttelyissä, neljä- ja viisinumeroisilla hintalapuilla varustettuna. Olisimpa rikas.

Ilmeisen multitalentti Sir Anthony kertoo hypnoottisen kiehtovasti maalaustensa taustoista ja työskentelytavoistaan omilla Anthony Hopkins Art-sivuillaan. Mies on ollut avoin menneisyyden alkoholiongelmastaan ja kariutuneista avioliitoistaan, mutta nyt seesteinen taiteilija maalaa liki päivittäin, tuoremman vaimonsa kannustamana.

Hopkinsin kuvagalleria Instagramissa on räiskyvän värikäs ja hyväntuulinen, huumoria unohtamatta. Kuin emme koskaan voisi unohtaa yhtä tiettyä roolia... 


Henkilön Anthony Hopkins (@anthonyhopkins) jakama julkaisu

15.10.2017

Parasta nyt Netflixissä: Marvelin supersankarisarjoja joka lähtöön

TV-SARJA. Netflix Originals: Marvel's Iron Fist, 2017. N: Finn Jones, Jessica Henwick, Tom Pehlprey, Jessica Stroup

Odotan aina eniten sarjoilta, että jo ensimmäinen jakso kaappaa koukkuunsa. Usein tällä tavoin tapahtuessa koko kausi menee eskapismin pauloissa, ja on intensiivisen kerronnan merkki. Näin kävi myös The Iron Fistin kanssa, joka on yksi Netflixin Marvel-sankareita tutuksi tekevistä Netflix Original-sarjoista. Alkuperäiset sarjakuvat ovat lukematta, mutta sitäkin kokemusta vailla tv-sarja niputtaa mielestäni ensimmäisellä kaudella onnistuneesti yhteen kaiken olennaisen: sankarin kasvutarinan (virheineen ja oppimisineen), hyvikset vastaan pahikset - asettelun sekä aimo annoksen juonenkäänteitä. 

Sarja on saanut osakseen erittäin nihkeää kritiikkiä, joka kieltämättä herättää vain suurempaa kiinnostusta, koska oma mielipide on päinvastainen. Arvosteluissa on vedetty mukaan jopa Donald Trump, ja nimikkoroolissa näyttelevä Finn Jones on vastannut ymmärtävänsä, miksi "white American billionaire superhero" on vaikeasti samaistuttava hahmo. On kiinnostavaa huomata, kuinka erilaisiin asioihin kiinnitämme katsomassamme huomiota. Edellämainittu näkökulma on täysin ymmärrettävissä, kun katsomaansa peilaa nyky-yhteiskuntaan. 

Oma keskittymiseni tarttui hahmojen keskeneräisyyteen ihmisinä. Jokaisella on jokin henkinen taakka painamassa takaraivoa, ja ihmissuhteiden hoito vailla järkeä. Moni hahmo on hukassa itsensä kanssa, mutta siltikin he onnistuvat hetkittäin kohtaamaan keskenään. Koska hahmot ovat näinkin raakileita, antaa ensimmäinen kausi tuleville tapahtumille täyden potentiaalin. Mitä katsottavaa yleisölle jäisi, jos kaikki olisivat heti valmiita? Maailman pelastamista, ehkä. Sinne on Iron Fistillä vielä matkaa.

Vuoden 1977 sarjakuva ja 2017 tv-sarja

Tarina alkaa päähahmo Danny Randin (Finn Jones) saapuessa rähjäisenä pilvenpiirtäjään, perheensä nimeä kantavan suuryrityksen tiloihin New Yorkiin. Kukaan ei usko partasuisen kulkurin ulkomuodolla näyttäytyvän Dannyn henkilöllisyyttä, sillä perheen tiedetään kuolleen lentokone-onnettomuudessa 15 vuotta sitten. Yhtiön johdossa olevat, vanhan yhtiökumppanin lapset Joy (Jessica Stroup) ja Ward Meachum (Tom Pehlprey) heittävät valehtelevan outolinnun ulos. Alkaa herätä kysymyksiä, joiden vastaukset aloittavat kokonaisuuden hahmottumisen pala palalta; missä Danny oli 15 vuotta? Missä hän on oppinut kung fu-taituriksi?  Moderni maailma, liikemiespiirit mutta hyvin alkukantaisesti reagoivat ihmiset saavat aikaan sopan, josta ei puutu draamaa, sekasortoa ja toimintaa. Kyseenalainen moraali ja oman edun tavoittelu käyvät taistoa pieneltä näyttävää oikeudenmukaisuutta ja hyvyyttä vastaan.

Dannyn hahmo on käsikirjoitettu taitavasti rasittavan naiiviksi ja varsin itseriittoiseksi nuoreksi mieheksi, joka ei hahmota vielä elämänsä ydintä. Fyysisten ja henkisten voimien keskittäminen ja hallitseminen Rautanyrkiltä odotettavalla tavalla ovat vielä lapsen kengissä.  Lempihahmoksi nousi ehdottomasti Ward Meachum, jonka takorautainen ryhti luhistuu huumesekoilujen seurauksena, ja perin pintaliitoiselta vaikuttavan työn seuraamukset näyttävät näin businessmiehenkin olevan vain ihminen. Meachumien perheenjäsenten tilanne osoittaa vääräksi myös sen yleisen uskomuksen, että raha ja valta takaisivat onnen. 

Toinen onnistunut näyttelijäsuoritus on Jessica Henwickin esittämä Colleen Wing, Dannyn ystävä ja vähän muutakin, joka asettaa usein itsensä vaaraan vain toisten tähden, toimien epäitsekkäämmin kuin itse supersankari. Sarjan badass-leima kuuluu ehdottomasti hänelle.

Marvelin ja Netflixin yhteistyönä ovat tähän mennessä syntyneet sarjat Daredevil, Jessica Jones, Luke Cage ja Iron Fist, sekä koko joukkion yhdistävä Defenders. Trailerit lupailevat toinen toistaan hektisempiä ja jännittävimpiä tapahtumia. Moni arvostelu on kuopannut Iron Fistin koko sarjatarjonnan pohjimmaiseksi, joten odotan suurella uteliaisuudella muiden kerronnallista sisältöä. Niistä myöhemmin!

TRAILERI:



13.10.2017

Tommi Kovasen selviytymistarina nostaa aivovammat puheenaiheeksi

KIRJA. Tommi Kovanen & Jenny Rostain - Kuolemanlaakso. Bazar, 2017. 236 s. Mistä: Arvostelukappale

"Yhtäkkiä kuului kova pamaus ja maailmani musteni. Tajuntani valtasi hiljaisuus.
Pelikello pysähtyi aikaan 00:11 ja peli vihellettiin poikki." 

26 tammikuuta 2013 Tommi Kovanen jäi Rauman Lukon ja Bluesin välisessä ottelussa kuolemanlaaksoon. Jääkiekkotermi viittaa tilanteeseen, jossa kaksinkamppailussa kolmas pelaaja tulee mukaan pimeästä kulmasta, aiheuttaen näin tarpeettoman vaarallisen tilanteen. Tuon taklauksen seurauksena Kovaselle aiheutunut aivovamma syöksi miehen elämän pois raiteiltaan. Jääkiekkoilijana häneltä katosi kyky luistella entiseen tapaansa, toteuttaa ammattiaan ja lapsuuden haavettaan. Siviilielämässä muisti, tunteet, harkintakyky ja sen myötä myös avioliitto, itsevarmuus ja päivittäisten asioiden hoitaminen vaikeutuivat ja lopulta pettivät kokonaan. Tuttuna ja rakkaana elementtinä jää pettikin henkisesti alta. Tämä kaikki johti itsemurhayritykseen ja lopulta psykiatriseen hoitoon. Kuinka kaikkensa menettäneenä voi vielä nousta? Tämä selviytymistarina saa lukijalleen vilunväreitä.
"Se oli kirjaimellisesti kuolemanlaakso. Ei sitä taklausta turhaan siksi kutsuttu. Vammaan johtaneeta pelistä oli kulunut vasta hiemanyli puolitoista vuotta - ja jo nyt minue tuijotti peilistä mie, jonka silmät olivat kuin ihmisen, jonka sielu on käynyt nukkumaan juuri ennen kuolemaa. "

Haastatteluissa Kovanen on kertonut halustaan lisätä tietoisuutta aivovammoista.  Hän kokee myös, ettei edes jääkiekkopiireissä varsin yleisestä vammasta puhuta tarpeeksi. Tapahtuneen jälkeen mies hiljennettiin sakon uhalla pysymään tilanteensa yksityiskohdista vaiti. Pahimmillaan aivovamman oireet muistuttavat kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja tutkimukset osoittavat kohonnutta itsemurhariskiä.  Käy sanomattakin selväksi, että kirjalla on paikkansa keskustelun avaajana.

Esipuheissa sekä Kovanen että kirjan teossa avustanut Jenny Rostain kuvaavat lyhyesti teoksen syntytarinaa ja tekoa; Tommi kertoi, Jenny kirjoitti. Anna-lehden artikkeli paljasti hiljattain, että yhteisen projektin myötä kaksikon välille syntyi myös parisuhde. Kipeistä asioista puhumisen tärkeys ja sen tuomat mahdollisuudet sekä apu korostuvat jälleen.

Tapahtumien kuvaus avaa mielenkiintoisella tavalla myös jääkiekkopiirejä. Maskuliinisena ja äijämäisenä katsojille tutuksi tullut laji näyttäytyi Kovaselle oman kokemuksen myötä myös kuppikuntana, jossa pelaajat ovat pyramidin pohjimmaisina. Toisinaan yleisölle halutaan antaa tietty mielikuva, vaikka totuus olisi aivan toinen. Väkisin herää kysymys: kumpi haittaa lajin mainetta enemmän: asioista rehellisesti ja avoimesti puhuminen, vai tilanne jossa menneisyyden vääryydet tulevat esiin jälkikäteen, niin että pakon edessä vastuussa olleet joutuvat selittelemään tekojaan? Vastaus tuntuu selvältä.

Kuolemanlaakso on muistutus ihmisen haavoittuvuudesta, mutta myös huikeista selviytymistaidoista. Halu yrittää vielä kerran saa ihmisen ylittämään vuoren kokoisia haasteita. Jo sanana aivovamma herättää pelkoa ja epävarmuutta, joten kirja on ehdottomasti oikealla asialla sekä tietoisuuden lisääjänä että keskustelun herättäjänä. Jos luet tänä vuonna yhden suomalaisen elämäkerran, lue tämä. 

9.10.2017

"Kuu kaikkein kaunein on"

Maija Karman kuvitus Kirsi Kunnaksen runoon Siilin kuutamo. Tiitiäisen satupuu, WSOY, 1956


Yö hiipii sukkasillaan
varpahillaan
kukkien luona nurmikolla
ja yli nurmikon
ja itkee rannalla kaislikossa.
Kaislikossa
kuu kaikkein kaunein on.

Ja siili kyynelehtii
minkä ehtii
tunteissansa kuutamolla
 - on hetki kuutamon -
ja istuu rannalla kaislikossa.
Kaislikossa
kuu kaikkein kaunein on.

Kuu kulkee kultaisena
punaisena
ruusun lailla huumaavana
ja pienen karkelon
se tanssii rannalla kaislikossa.
Kaislikossa
kuu kaikkein kaunein on.

Kuu tanssii pyöreänä
yönä tänä
kukkien luona nurmikolla,
se on niin vallaton
ja nauraa rannalla kaislikossa.
Kaislikossa
kuu siilin rakkain on.

Kirsi Kunnas: Siilin kuutamo. Tiitiäisen satupuu, 1956

28.9.2017

Sarjishaaste #8: sarjis joka tekee minut onnelliseksi


Darby Conley: Get Fuzzy

Lemmikin omistajana puhuvat eläimet uppoavat useimmiten kuin häkä. Persoonallisten karvaturrikoiden kanssa eläessä arkinen huumori alkaa väkisin vuosien saatossa liittymään yhä enemmän niiden elämään (tai ainakin meillä, teilläkin?), ja sisäpiirihuumori kodin seinien sisällä ei ehkä aukeaisi alkuunkaan ulkopuolisille, varsinkaan ei-eläinihmisille. Olen siis täysi napakymppi-kohderyhmä Get Fuzzylle, ja strippien suosio on helppo ymmärtää: tämä on yksi suuri lemmikinomistajien sisäpiirivitsi.

Get Fuzzy alkoi ilmestyä piirtäjä Darby Conleyn toimesta vuonna 1999. Itseriittoinen ja sarkastinen siamilaiskissa Bucky sekä pehmoinen pullaposkikoira Satchel kähisevät kuin kissat ja koirat. Inhimillistetyt toimintatavat ja jutut nostavat esiin varsin perinteisiä rooleja näiden kahden lajin välillä. "Voit omistaa koiran, mutta kissa omistaa sinut" pätee myös omistaja Robin kohdalla.



Uusia strippejä ei käsittääkseni enää ilmesty, mutta vanhoissa riittää elämää ainakin omille nauruhermoille yhdeksän kissan hengen verran (vähintään).



26.9.2017

JP Koskinen - Kannibaalien keittokirja

KIRJA. JP Koskinen - Kannibaalien keittokirja. Like, 2017. 215 s. Mistä: Arvostelukappale 


"Liha, jota henki ei elävöitä, on vain lihaa."

Tässäpä teos kuin neljän ruokalajin illallinen, laadukkaista raaka-aineista valmistettuna, värikkäässä kääreessä tarjoiltuna. Kokki-Koskinen on loihtinut huikean lopputuloksen, jonka valmistuksessa ei ole pihistelty mielikuvitusta tai arkailtu äkkijyrkkää yllätyksellisyyttä. Kannibaalien keittokirjan voi hotkaista brutaalein ottein ahnaasti tai viipyilevästi viinin kera. Joka tapauksessa olo jää kylläiseksi ja hymyileväksi kuin Atrian mainosta mukaillen: hyvä kirja, parempi mieli. 

Oskari Patamäki on introvertti mainostoimiston työntekijä, jonka todellinen intohimo piilee makujen ja ruuan maailmassa. Oman keittokirjan käsikirjoituksen valmistumista alkaa häiritä uusi pomo, joka pyörtää Patamäeltä etätyö-mahdollisuuden. Uusien arkikuvioiden ahdistama mies joutuu luovimaan ratkaisuja tilanteen helpottamiseksi. Ainoa joka todella ymmärtää Oskaria ja hänen synestesian lailla toimivaa hahmottamista tuoksujen ja makujen äärellä, on veli Markus. 

Persoonallisten hahmojen ja juonenkäänteiden äärellä viihtyy kuin viiden tähden ravintolassa. Menu on uusi ja korkkaamaton. Huumori pihisee mustana kuin pohjaan palanut ruoka. Lukiessa tuntui uskomattomalta, kuinka näinkin tiiviiseen pakettiin (251 sivua) voi mahtua niin moninainen tyylillinen skaala, selvän kokonaisuuden säilyttäen. Nauratti makeasti, hämmensi härskisti, sykähdytti tuoreella tavalla ja jätti pitkään viipyvän jälkimaun. Kuten todettua, neljän lajin kattaus. 


"Usein paras kokki on juuri se, joka tekee hiukan huonommista aineksista erinomaista ruokaa."


Tiedän mitä luen jouluna kinkun valvojaisissa. 

Kirja lyhyesti ja ytimekkäästi: Ennakkoluulottomille satiirin ja pihvin ystäville

23.9.2017

Sarjishaaste #11: Sarjis, josta muistan joka ruudun


Joihinkin asioihin assosioituu vahvasti tietty muisto, ja tämä on itselle yksi niistä: Aku Ankan Taskukirja numero 130, ja erityisesti ensimmäinen tarina Tottako vai haaveunta? En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen sen lukenut, mutta kyseinen taskari on kulkenut mukana 90-luvun alusta lähtien, ja sen pariin on palattu epäsäännöllisen säännöllisesti. Tarina oli ensimmäinen, jonka muistan kolahtaneen isosti, ja taskareiden ahminta alkoi todenteolla. Monet muut Akun ja kumppaneiden seikkailut eivät ole syöpyneet yhtä tarkasti mieleen, mutta taskukirjojen kansista muistaa usein, onko sisällöstä pitänyt vai ei. 
Numero 130 on ilmestynyt vuonna 1991, aikana jolloin joka toinen aukeama oli vielä mustavalkoinen. 

Alkuteos Traum oder Wirklichkeit?
Suomennos Renne Nikupaavola
Tekstaus Aaltonen
1991
kuvat @Disney

Tupu, Hupu ja Lupu ovat huolissaan Akusta, joka päivät pitkät haaveilee pihalle parkkeeratun laivan kannella, mieli muissa maailmoissa. Öisin Akun uniin ilmestyy mystinen prinsessa, mutta uni muuttuu pian painajaiseksi: luihunaamainen rotta vie kaunokaisen, eikä unikuvien tulkinnasta tule tolkkua. 


Samaan aikaan Pasifika-planeetalla Prinsessa menettää rauhantahtoisen kansansa ja kotinsa
rosvoritari Ratte Bandidolle. Rotta on suistanut oman planeettansa luonnonvarat perikatoon, ilmasto on muuttunut ja puut loppu, joten uusi planeetta joutuu julman ryöstöhyödyntämisen kohteeksi (tämähän on ajankohtaista dystopiaa! :D ). Pasifika alistuu Ratten tyrannialle, ja Prinsessa lukitaan tyrmään.

Ala-asteikäisenä 90-luvun alussa ei voinut vielä ymmärtää mitään ilmastonmuutoksesta, eikä aiheesta taittu yleisesti puhua muutenkaan juuri lainkaan. Nyt, yli 25 vuotta myöhemmin, tarinaa voi tarkastella ihan uudessa valossa, kun uutisissa vilisevät jo otsikot Marsiin muutosta ja luonnonvarojen ylikulutuksesta. Tarinan krediitteihin voidaan siis luetella myös ajattomuus, mielenkiintoinen verrannollisuus yhteiskuntaan ja ahneuteen planeetan kustannuksella. 

Pasifikan kansalta puuttuu välineistö ja taito vastarintaan, joten Prinsessa keksii lähettää rohkean nuorukaisen hakemaan avuksi Aku Ankkaa maasta. Yhdessä kansan vanhimman kanssa he punovat juonen joka harhauttaa Ratte Bandidoa, ja nuori pasifikalainen ankka matkaa toiseen aikaulottuvuuteen hakeakseen apua.


Huonotuurinen ja usein mokaileva Aku on kerrankin sankari, ja Ratte saa ylivertaisen vastustajan. Ammuttujen suolarakeiden ja mankasta soitetun älämölön (Pääppösten rap-tykityksen) avulla vallankaappaajan joukot kukistuvat yksinomaan Akun ansiosta. 


Sanavalinnat ja vuoropuheet ovat tuttua laatua, ja joukosta löytyy muutama helmikin. Taskareiden suomentajia voi kiittää sanavarastosta, joka lukemisen parissa on karttunut. Lentävät lauseet, nimiväännökset ja huumori ovat jo kulutettuja mutta yhä päteviä kehuja. Vanhojen taskareiden värityksessäkin on jotain silmää miellyttävää simppeliyttä.


Akun saapumisella Pasifikalle on kuitenkin pian ikäviä seurauksia. Planeetan ennen sodasta mitään tietämätön ja seesteinen nuoriso ottaa mallia asetta räiskivästä maan ankasta. Vanhojen neuvoston ohje Prinsessalle on lähettää Aku pikimmiten takaisin omaan kotiinsa, ennen kuin pasifikalaiset lapset turmeltuvat täysin. Surumielin valtansa takaisin saanut hallitsija lähettää nukkuvan sankarin paluumatkalle maahan.

Aku herää hyttinsä riippumatosta lähtöään seuraavana aamuna, kuin ei olisi missään ollutkaan. Viereltä löytyy jäähyväiskirje Prinsessalta. Veljenpojat ovat edelleen ymmällään omituisesti käyttäytyvästä sedästä, joka viimeisessä ruudussa polttaa kirjeen surkea ilme naamallaan. 


22.9.2017

Sarjishaasteen aloitus kotimaisen kauhutarinan voimin

Twitterissä on kiertänyt 31 päivän sarjishaaste, jonka oheisen listan on laatinut sarjakuvataituri @outonaapuri. Sain haasteen myös vastaan, ja päätin koota omat vastaukset twiittaamisen lisäksi bloggaamalla. Kiitos @Rosgakori tästä aivonystyröitä ja muistoja kutittavasta listaustehtävästä!

Ennen varsinaista listan kimppuun käymistä, tuntuu pakolliselta tiivistää omat ajatukseni kyseisestä kirjallisuuden ja taiteen muodosta. 

Sarjakuvien ansiosta opin aikanaan lukemaan jo ennen kouluun menoa. Kuten monessa muussa suomalaiskodissa, Aku Ankka tilattii ennen kuin olin syntynytkään, ja se oli takuulla ensimmäinen tekstiä ja kuvia sisältävä lehti joka käteen tarttui. Myöhemmin opettelin myös piirtämään Akun kansia kopioiden, joten kunnia niille kuuluu myös siinä, kuinka kaikista luovista toimintatavoista valiten kasvoin kaikkein voimakkaimmin juuri visuaaliseksi ihmiseksi.

Lukutaidon omaksumisen jälkeen mukaan tulivat myös muut sarjakuvalehdet, Asterix ja Obelix sekä Karvinen. Nuorena kävin paikallisen kansalaisopiston sarjakuvalinjan silkasta rakkaudesta piirtämiseen ja ruututarinoihin. Nyttemmin kirjahyllyssä romaanien ohessa on oma paikkansa näille teoksille, joiden äärellä ei vain koskaan kyllästy.

Ja nyt:


Marko Hautala & Broci - Pale Toes. Haamu, 2017. Alkup. Varpaat, 2016. 108 s. Mistä: Arvostelukappale


Pale Toes on englanninkielinen käännös kirjailija Marko Hautalan ja sarjakuvapiirtäjä Brocin viime vuonna ilmestyneestä Valkoiset varpaat-teoksesta. Alkuperäinen kauhutarina Varpaat ilmestyi kaksi vuotta sitten Haamu-kustannuksen Valkoiset varpaat-kokoelmateoksessa. Molemmissa genreissä, sekä kauhukirjallisuudessa että sarjakuvissa, tarttuu aina mielellään kotimaisten tekijöiden tuotoksiin. 

Lukukokemus itsessään oli lähtökohdiltaan normaalista poikkeva, sillä tiesinhän loppuratkaisun entuudestaan. Odotin sitä vastoin uteliaana tiettyjä kohtauksia sarjakuvan muodossa, kohtia jotka novellin parissa saivat jännityksen valtaan. 


Mustavalkoinen toteutus on visuaalisesti toimiva valinta, ja tehostaa tarinan lähtökohtaisestikkin ankeaa tunnelmaa: Pete ja Nina ovat patikointilomalla, parisuhde  kriisissä ja hotellikin epäkelpo. Baarissa pariskunnan pöytään istuu Alex, huoleton ja suorasanainen luola-asiantuntija, joka lupaa viedä kaksikon perinteisiä turistikohteita jännittävämpään paikkaan.

Juotujen oluiden jälkeen Ninaa ja Peteä ei tarvitse enää suuremmin houkutella. Mutta mitä luolista löytyy, ja miksi Alexilla on vain kuusi varvasta?

Brocin tyylissä on nähtävissä mangavaikutteita, ja hahmojen olemus on voimakkaasti ilmaistua. Tyyli korostaa hauskasti etenkin Ninan tuittupäisiä luonteenpiirteitä, välillä ehkä sortuen jopa tragikomiikan puolelle. Pidin ruuduista joissa näkyi ympäristöä, etenkin luolastoa jonne kolmikko baarista suuntaa. Kerronta on muutoin hyvin lähikuvapainotteista. Vaikka tunnelma itsessään ei sarjakuvamuodossa yllä alkuperäistekstin tasolle, oli mielenkiintoista tarkastella Ninaa, Peteä ja Alexia kuvitettuina. Sarjakuva antaa kuvallisen muodon myös sille tuntemattomalle, joka asettaa tarinan kauhu- ja jännitysgenreen. Lopputulos on onnistunut, ja Brocin taiteelliset intressit kauhu-teemaa kohtaan pääsevät hyvin esille.

Olen aina fanittanut Haamun kirjojen neliskanttista muotoa, ja Pale toes-teoksen kohdalla se on kerrassaan osuva ja upea. Näitä lisää!

Kirja lyhyesti ja ytimekkäästi: Harkitse kahdesti tuntemattoman mukaan lähtemistä

20.9.2017

Seitsemän kirjailijan kauhunäytös: Valkoiset varpaat

Valkoiset varpaat Marko Hautala Haamu kauhutarinoita

KIRJA. Marko Hautala (toim.) - Valkoiset varpaat: kauhutarinoita. Haamu, 2015. 175 s. Mistä: Arvostelukappale


Havahdun kauhu- ja jännityskirjojen parissa usein lukuharrastuksen yhteen hienoimpaan piirteeseen: paikallaan olemalla, mitään muuta tekemättä, voi kokea ja tuntea vaikka mitä. Kirja tuo liki tilanteita ja paikkoja, joihin ei suurin surminkaan vapaaehtoisesti menisi. Kauhutarinoissa pääsee sisälle hahmojen nahkoihin, hahmojen jotka ovat kauhuissaan, paniikissa, suunniltaan ja... itse saa röhnöttää sohvalla. Pulssi voi kuitenkin kiihtyä, epämääräinen olotila vallata, ja tulee kiire lukea kohti loppuratkaisua. Mahtavaa viihdettä!

Haamu-kustannuksen julkaisema Valkoiset varpaat (2015) on kokoelma kauhutarinoita nimekkäiltä tekijöiltä. Seitsemän tarinaa esittelevät hyvin erilaisia kauhu- ja pelkokokemuksia. Pelko ja ahdistus kumpuavat jostain alkukantaisuutemme syövereistä, ja niiden kaapatessa järjellisen ajattelun vaihtoehtona on joko sopeutua, lamaantua tai paeta. Inhimillistä yhtä kaikki, ja silti hyvin eläimellistä. Valkoisten varpaiden kokoelmassa tarinoiden hahmot kokevat ja näyttävät laajan kirjon reagoimista tuntemattoman ja epätodellisen edessä.

Tarinoiden takana ovat kirjailijat Satu Grönroos, Virpi Hämeen-Anttila, Sami Hilvo, Jaakko Yli-Juonikas, Essi Kummu, Marko Hautala ja Anders Fager.

Valkoiset varpaat Haamu kauhutarinoita Essi Kummu Virpi Hämeen-Anttila Marko Hautala Satu Grönroos Anders Fager Jaakko Yli-Juonikas


Kirjan kauhutarinoissa liikutaan todellisuuden molemmin puolin. Satu Grönroosin Älä yötä pelkää onnistui luomaan sen tutun tunteen, joka valtaa usein kauhuelokuvia katsoessa. Päähenkilölle tekee mieli huutaa juokse! Lähde hyvä ihminen pois! Miten turhauttavaa. 

Sami Hilvon Kehdosta hautaan on puolestaan pysäyttävää dystopiaa kolmensadan vuoden päässä. Tänä päivänäkin puhumme yksilön ohjailusta ylemmältä tasolta, mutta Hilvo vie vapauden riiston ihan omaan sfääriinsä. Virpi Hämeen-Anttilan Suljettu osasto luottaa perinteisiin aaveisiin, tapahtumapaikkanaan kirjasto - tässä jos missä on lukutoukan lempikauhutarina. 

Anders Fager sekoittaa  tiukkaa toimintaa ja tuntematonta uhkaa hengästyttävällä tahdilla etenevässä tarinassa Kuolema saapuu BodskäriinEssi Kummu hämmentää sekä lukijan että päähahmonsa päätä Manhattanilla, jonka taivaalla leijailevat kuolleet . Jaakko Yli-Juonikas kertoo Komentaja Kalmin kautta taistelutantereen kauhuista sisällissodan aikaan, ja kirjan päättävä Marko Hautalan Varpaat saa viimeistään irvistelemään inhosta ja jännityksen ilosta. Mikä kattaus!

Valkoiset varpaat oli useiden lyhyempien tarinoidensa ansiosta piristävää luettavaa ja vaihtelua pidempien romaanien lomassa. Aina lukuaika ei ole tuntien pituinen, joten "välipalaksi" tai iltasaduksi haukattu kauhutarina tyydytti lukemisen kaipuun pienempinä annoksina. Kirja sopisi mainiosti mökkilukemiseksi yksin tai yhdessä ääneen, mieluiten ilman sähköjä kynttilöiden valossa. Kihelmöivä fiilis taattu.

"Yöllä kun en saanut unta nousin sängystä ja tuijotin pimeälle pihalle. Aukaisin ikkunan ja olin hypätä. Unettomia öitä seurasivat huonot päivät, niitä tuli virtanaan, kiepuin niiden karusellissa ja oksensin pois pahan olon. Vähitellen annoin periksi. Viekää, hivuttakaa hermoparantolaan. Sulkekaa hullujenhuoneelle.
-Satu Grönroos - Älä yötä pelkää"

Kirja lyhyesti ja ytimekkäästi: Monipuolinen kauhukattaus

17.9.2017

En ole koskaan-leikki alkakoon!

En ole koskaan #1: Katsonut Rocky-elokuvia

Tiedättehän en ole koskaan-leikin, jossa pisteen saa sellaisista tekemättömistä tai kokemattomista asioista, joita muuta ovat suurella todennäköisyydellä tehneet? Aloin miettiä omaa listaa etenkin kulttuuri- ja viihdetarjonnan näkökulmasta, kun huomasin kuinka monta klassikkoteosta kirjallisuudesta onkaan lukematta. Ajattelin, josko tästä saisi hauskan bloggaussarjan, ja samalla omaa listaa lyhyemmäksi korjaamalla puutteet sivistyksessä. 



Ensimmäinen on kuitenkin elokuva. Vielä viikko sitten olin autuas untamo kulttimainetta nauttivien Rocky-elokuvien suhteen, jotka nostivat Sylvester Stallonen suureen suosioon. Mies vastasi itse näyttelemisen lisäksi myös käsikirjoituksista sekä ohjauksesta, vaikka miltei uskomattomimmalta näyttää kuitenkin se, että fyysinen kunto ensimmäisestä Rocky-filmatisoinnista (1976) viimeiseen osaan (2006) on pysynyt yllä. Mörssäri-Stallonen ulkoinen olemus tuo väistämättä oman tasonsa sankaritarinan kokonaisuuteen, mutta yllätyin myös syvällisyydestä nyrkin iskujen, turpoavien silmäkulmien ja hikitreenien lomassa. Upea elokuvakokemus!

Etkö ole koskaan katsonut Rockya? Kannattaa, koska
  • Fiktiivisen urheilu-uran seuraaminen alusta eläköitymiseen on ihan yhtä jännittävää kuin todellisenkin, se vain onnistuu muutamissa tunneissa eikä vuosissa. 
  • Toisin kuin voisi luulla, kyse ei ole pelkästään nyrkkeilystä, vaan syvällinen elämän tarkastelu on suuri osa saagaa. Stallonen käsikirjoitus loistaa etenkin Rockyn elämän asenteessa ja muutamissa sangen loistavissa vuorosanoissa 
  • Soundtrack saa hilpeälle tuulelle
  • Talia Shire (Adrian Balboa) ja Carl Weather (Apollo Creed) tekevät upeat näyttelijäsuoritukset päätähden rinnalla


Jos jotain huonoa, niin Eye of the tiger on soinut korvamatona jo kolmatta päivää aamusta iltaan.

14.9.2017

Mats Strandberg - Hoivakoti

Mats Strandberg Hoivakoti Hemmet Like kirjaKIRJA. Mats Strandberg - Hoivakoti. Like, 2017. 

Alkup. Hemmet, 2017. 367 s. Mistä: ystävältä saatu


"Kuolema on aina läsnä Mäntykodissa. Tämä on viimeinen pysäkki. Vaikka kukaan ei puhu siitä ääneen, kaikki tietävät, että täällä harvoin ryhdytään pitämään elämää yllä."


Aikaisemmin tänä vuonna luettu kokemusperäinen tietokirja Muista minut (Anne-Maarit Koivuniemi, Atena) antoi näkökulmaa Alzheimerin tautiin omaisen silmin. Mats Strandbergin Hoivakoti puolestaan pureutuu muistisairauden mielikuvitukselliseen puoleen kauhukirjailijan ottein. Jos jotain yhteistä näin erilaisista mutta samaa aihealuetta käsittelevistä teoksista voi sanoa, niin molempien jäljiltä sisintä jää kaihertamaan pieni möykky. Toisessa surullisella ja realistisella, toisessa kihertävän jännittävällä tavalla.

Ihmiset ovat taipuvaisia pelkäämään tuntematonta. Dementoituneen ihmisen mieli kauhutarinan kohteena on Strandbergiltä sekä rohkea että onnistunut valinta. En ole lukenut kirjailijan edellistä teosta Risteilyä, mutta merellä laivassa, pakomahdollisuuksien ulottumattomissa, on arvatenkin paikka tietynlaiselle kauhulle. Muistisairauden takaa löytyy toisenlainen paikka; potilaiden kokema maailma, josta emme koskaan voi päästä täyteen selvyyteen.

Hätääntyneen ja neuvottoman läheisen olemus tulee aidosti esiin Joelissa, joka tarinan alussa on raskaan totuuden edessä: äiti ei enää pärjää. Syyllisyys menneistä vuosista kalvaa miehen mieltä, mutta yritys hoitaa äitiä kotona kaatuu nopeasti mahdottomuuteensa. Molempien elämää muuttava seuraava askel on kohti Mäntykotia.

"Mitä hän on pakottanut äitinsä tekemään? Vajaat kaksikymmentä neliötä kokonaisen talon sijaan. Puutarha vaihtuu lukittuihin oviin ja ikkunoihin, joita saa avattua vain muutaman sentin raolleen.
Entä jos äiti traumatisoituu muutosta? Eikä selviä traumasta hengissä?
Joel tietää erittäin hyvin, miksi tämä asunto on vapautunut. Joku on kuollut, oletettavasti tässä sängyssä."

Äidin käytös muuttuu hoivakodissa, eikä Joelin henkistä kuormaa helpota myöskään hoitajana työskentelevä nuoruuden ystävä Nina. Yhteinen historia on täynnä kipua, karvaita muistoja ja pettymyksiä. Nykyisyys näyttää vihreiltä käytäviltä, tuoksuu muovimattoon pinttyneeltä virtsalta ja tuntuu ohikiitäneeltä elämältä. Äiti alkaa puhua vieraasta, joka ei ole tästä maailmasta. Hoivakodin käytävän loisteputket välkkyvät öisin. Jotain pysäyttämätöntä on alkanut tapahtua.

Mats Sandberg on hankkinut itselleen korkealuokkaisen tittelin: Ruotsin Stephen King. Kauhun kuningas tulee mainituksi myös Hoivakodissa, sijoittuneena Joelin kirjahyllyyn, joten tämä lienee kirjailijan ele omaa esikuvaansa kohtaan. Väistämättä tulee mieleen, mahtaakohan miestä jo ärsyttää vertaus amerikkalaiseen edelläkävijään. Harva toimittaja (ja kirjabloggari, haha) varmaan jättää asian mainitsematta. Kauhukirjailijaksi profiloituminen istuttaa ehkä puoliväkisin tuolle kiikkulaudalle, ja omat ansiot määrittävät, millä tavoin siitä irtaantuu. Hoivakodin perusteella Strandbergin jalan- (ja kynän!) jälki kuuluu ehdottomasti sysipimeälle polulle kohti kauhunjanoisten lukijoiden mieliä. 

Kiitos kerrankin syksyiselle säälle, sateiset ja pimeät illat ikkunan takana buustasivat jännittävää lukutunnelmaa entisestään. Halloween alkaa lähestyä, ja kauhugenrestä luettavaa etsivälle Hoivakoti on ehdoton suositus. 

"Loisteputket sammuvat. Katkaisija hehkuu käytävän päässä kuin punainen silmä.
Jokin on täällä alhaalla yhdessä hänen kanssaa.
Älä käänny. Olet hävinnyt pelin, jos käännyt"

Kirja lyhyesti ja ytimekkäästi: Kauhua vanhainkodissa

8.9.2017

Päivät niin kuin varisparvi raahautuu

miljoonasade marraskuu varikset
"Yli taivaan
päivät niin kuin varisparvi raahautuu"
Miljoonasade - Marraskuu
kuvitus @Spacehouse


Kirjoitin Twitteriin 29 heinäkuuta: "Yllättävät elämänmuutokset näemmä pudottavat ensimmäisenä blogin kyydistä." Eilen kaaduin pihalla polvilleen niin, että loppupäivä oli pakko olla paikoillaan. Yllättävät sattumukset muuttivat siis toistamiseen päiväjärjestystä, ja tässä sitä taas kirjoitetaan. Muuttuneet kuviot, suunnitelmat ja itsestä riippumattomat asiat kieputtavat edelleen jossain määrin, mutta olo ei ole enää kuin pyykkikoneessa. Nyt kun on pakko kehittää tekemistä paikoillaan ollen ja kylmäpakkaukset kintuissa istuen, aloin kaivata kirjoittamista. Tähän asti olen kirjoittanut blogiin lähinnä kirjoista, mutta ajattelin muuttaa suuntaa. Nyt tästä illasta lähtien.

Pihatien peittää jo varisseiden keltaisten lehtien matto (ja niiden alla oli se pirun oksa, johon kaaduin). Luullakseni polvilumpioiden kirjavat mustelmat enteilevät värikkäitä revontulia ;) Viinimarjat on poimittu, villasukat on otettu käyttöön (totta puhuakseni jo kaksi viikkoa sitten) ja ruskapunkku korkattu... It's all fine. 

2.8.2017

Yle Kirjojen Suomi: Kirsi Kunnas - Tiitiäisen tarinoita (1957)

Kirsi Kunnas Tiitiäisen tarinoita Yle Kirjojen Suomi 100 vuotta

Kuinka leivänmurusesta taiotaan limpun kokoinen, tai miten kirahvin saa mahtumaan taskuun? Voiko kana vetää hevosta kärryissä? Nämä ja monet muut hullunkurisuudet saavat vastauksensa Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tarinoissa, jotka vievät lukijansa kauas mielikuvitusmaailmaan. Loruin ja lauluin maustetut sadut pirskahtelevat sivuilta kuin iloisina värilaikkuina ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa vielä kansien sulkeuduttua.

Ylen Kirjojen Suomi-hankkeessa mukana olevat bloggaajat ovat kirjoittaneet valituista teoksista kuluvan vuoden alusta lähtien. Kulttuuritoimittajat Seppo Puttonen sekä Nadja Nowak valitsivat yhden kaunokirjallisen teoksen jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta, ja nyt kohti historiaa kulkiessa on saavutettu vuosi 1957. Tuolloin ilmestynyt Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tarinoita osui arvonnassa kohdalleni, ja on kunnia olla näin upeassa projektissa mukana. Pyöreitä vuosikymmeniä täyttävä satukokoelma on sellainen, jonka syntymäpäiväkorttiin voisi kirjoittaa "onnea ikinuorelle".

Omaa 80-90-lukujen lapsuutta muistellessa tarinat olivat se sydän ja ydin, joista kumpusivat leikit, mielikuvitus ja itse sepittämät kertomukset. Sotien vuosikymmenet ovat aikaa, jota me myöhemmät sukupolvet emme voi koskaan täysin käsittää. Myös varttuneemmat kaipasivat leikkisyyttä ja mielikuvituksellisuutta, kertoo Kunnas Kirjojen Suomi-sivuston haastattelussa, luonnehtien sodan jälkeisen 50-luvun vaikutusta oman sukupolvensa haaveisiin. Sadut vastasivat tähän tarpeeseen. Oli kuitenkin luotava myös uusi, suomalainen tapa kertoa tarinoita, sillä tuon ajan lastenkirjallisuus oli lähinnä käännettyä ja opetusmaista, ennen sotaa edeltävää tyyliä. Kirjoittaessaan Tiitiäisen tarinat Kunnas oli 33-vuotias.

Teos on yhtä aikaa sekä herkkä ja puhutteleva että lystikäs ja eloisa. Sadut ovat peilattavissa myös nykypäivään kertoen niistä elämän varrella esiin tulevista teemoista jotka eivät muutu, olipa sitten vuosi 1957 tai 2017. Ajattomuus on kirjan kuihtumaton kukka.

Kaikkien satujen joukosta oma lempiyksilöni oli ehdottomasti Ensimmäinen pieni, jossa Punni-niminen jänis huijaa laihdutuskuuriaan syömällä prinsessan lupaaman yhden pienen porkkanan monta kertaa. Lopulta se on niin kylläinen että suu ja käpälät menevät ristiin, ja se myöntää olevansa hiukkasen tärähtänyt. Punnista on painettu vuonna 2014 myös oma kirjansa (WSOY), samoilla herttaisilla Maija Karman kuvituksilla kuin alkuperäisteoksessa. Punnin onni on ystävässä, prinsessassa, joka pitää siitä juuri sellaisena kuin se on. 

Kirsi Kunnas Punni
Punni-tarina alkuperäisteoksessa sekä samanniminen, väritetty painos (WSOY, 2014)

Satukokoelman hahmoista kaikki ovat ihastuttavan höpsähtäneitä. Vaari Portinkaari on niin kumarainen ja vanha, että kutsuu itseään portinkaareksi. Rannalla elelevä sammakko ei tiedä olevansa sammakko, ja muuan ukko, jolla on pitkät kantapäät, kävelee kenkiensä pohjoispäästä eteläpäähän yhä uudelleen ja uudelleen. Olisi mielenkiintoista kuulla Kunnaksen kertovan, kuinka hänen tarinansa kypsyvät; pitkään ja hiljalleen hautoen, vai nopeina ideoina ja päähänpistoina, joita luovat ihmiset usein saavat. Toistuvia piirteitä ovat niin erilaisuus, erikoisuus ja itsensä etsiminen kuin oman itsensä hyväksyminen ja elämästä nauttiminen. Sellaisenaan. Satumaailma on kuin lempeä hyvinvointikurssi.


"Olipa kerran pikkuinen vaari,
jolla oli selkä kuin portinkaari.
Kun menet portin alitse,
niin oikea suunta valitse.

Pikkuisen vaarin iloiset jalat
polskuttavat kuin pienet kalat.
Kun varpailla kerran voi onkia,
niin turha on matoja tonkia.

Pikkuiset ovat vaarin jalat
mutta pienemmät ovat hulivili-kalat.
Kun sinä poltat piippua,
älä anna pääsi riippua"